tiistai 11. syyskuuta 2018

Suru on lopulta kunniavieras

Minun rakas Isuni, ihana isoäitini, nukkui pois vuosi sitten. Se on ollut kaikkein vaikein asia elämässäni. 

Viime syksy olikin harmaampi kuin koskaan aikaisemmin. Suru asteli mustassa kaavussaan koputtamatta sisälle – sen kummemmin lupaa kysymättä. Se tuli röyhkeästi ja ryminällä, enkä minä tiennyt, miten sen seurassa ollaan. Pelkäsin vain, että se oli tullut jäädäkseen. 

pysy suru siellä
minun sisällä
äläkä pulpahda pintaan
sillä en tiedä
kuinka sinulle puhutaan

Siinä se kuitenkin istui pöydän ääressä. Huomasin pian, miten ikävää seuraa Suru onkaan. Vaikkei se sano mitään, jo pelkästään sen läsnäolo saa sydämen puristuksiin niin, ettei henki tunnu kulkevan. Sitä on vaikea katsoa silmiin. 

Se ei silti lakannut tuijottamasta minua. Lopulta Suru ojensikin minulle kynän ja paperia. Se nyökkäsi merkiksi siitä, että minun tulisi kirjoittaa. Ja minähän kirjoitin. 

Kirjoitin niin kauan, että hurjimmatkin ajatusteni aallokot olivat tyyntyneet valkoisten sivujen lehdillä. Annoin sanojeni virrata niin pitkään, että näin kyynelteni läpi jälleen elämän. Joskus kaksi sanaa riittivät. Toisinaan mieleni myrsky rauhoittui vasta useamman sivun jälkeen.

en halua ajatella sinua
en uskalla
sillä silloin kohtaan ne rajat
jotka tämän elämän määrittävät
enkä pidä niistä

–––––––––––––––

minne laitan yhteiset hetket
missä säilytän niitä
sillä ilman sinua 
ei ole paikkaa

––––––––––––––

Kyllä minä ne silti talletan
sirottelen sieluni sopukoihin
mutten tiedä 
mitä niillä enää teen
en vielä tiedä 

Ajan myötä Surun vierailut harvenivat. Onneksi. Toki se on jättänyt jälkensä tähän taloon, sillä niinhän kaikki vieraat tavalla tai toisella tekevät. Suru laittoikin kaipauksen ja ikävän koristamaan hyllykköjäni. Ne kuuluvat nykyään sisustukseen, ja oikeastaan ne ovat aika kauniita.

Toki Suru tekee toisinaan edelleen yllätysvierailuja – minkäs se luonteelleen mahtaa. Näin kävi, kun minulla oli syntymäpäivä, eikä Isu soittanutkaan. Tai kun valmistuin. Sain vakituisen työpaikan. Tai ihan vaan silloin, kun laitoin villasukkia jalkaani. Kun olisi niin paljon kerrottavaa.

Tällaisissa hetkissä uskallan kuitenkin nykyään katsoa Surua silmiin. Se kostuttaa kyllä silmät, mutta se puristaa kerta kerralta hieman vähemmän. Surun seurassa nimittäin suurestakin menetyksestä voi lopulta tulla kaunis muisto.

Ja siksi se on kunniavieras.

kyllä minun olisi pitänyt aavistaa
että lähdet aivan tuota pikaa
sillä olinhan minä nähnyt
kuinka sinä näännyt
ikävästä

vaikka me olimme siinä lähellä
se tärkein ei enää ollut vierellä
sitä sinä kaipaat

Ja sen sinä sait.

Isuni nukkui pois 2.9.2017 lastensa ympäröimänä. Kaikki yllä olevat runot olen kirjoittanut tuon syksyn aikana.