sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Valmistuneen vaikerrus

Opiskelun päättyminen tuntui mahtavalta. Kukaan ei tosin etukäteen kertonut, että sitä seuraisi pienellä viiveellä myös kriisi. Toisaalta ihmekös tuo, kun on ensin uinut 18 vuotta maamme koulutusjärjestelmässä muiden opastamana. Kaikki oli tähdännyt siihen taianomaiseen päivään, jolloin minusta viimein tulisi täysivaltainen yhteiskunnan vastuullinen veronmaksaja. 

Valmistumisen huuma kesti kohdallani syksyyn. Sitten ahdistuin. Mitä minä nyt teen? Tätäkö tämä elämä on? Ajatukseni ovatkin olleet enemmän tai vähemmän solmussa työelämään ja uraan liittyen. Minä olen pohtinut, pyöritellyt ja puntaroinut.

Todellisuudessa mitään ongelmaa ei ole, sillä asiat ovat enemmän kuin loistavasti. Minulla on vakituinen työpaikka, ja pidän työstäni. Tehtäväni ovat sopivan haasteellisia, ja nautin hyvästä työilmapiiristä kansainvälisessä ympäristössä. Opin jatkuvasti uutta. Edutkin ovat kohdallaan.

Silti minut valtaa toisinaan outo ja epämääräinen tyytymättömyys siihen, missä olen ja mitä minulla on. Koen riittämättömyyttä. 

Pitäisi olla niin monenlaista meneillään. Valtavasti vastuuta ja johtotehtäviä. Hurjaa pöhinää ja innokasta start up -henkeä. Verkostoitumista ekonomien workshopeissa. Nopeita voittoja bitcoineilla. Ja mieluiten kaikki tämä yhdistettynä Piilaakson menestyksen ilmapiiriin. 

Tämä ei tietysti vielä riitä. Kaiken tekemisen moottorina pitäisi nimittäin olla suuri intohimo ja syvä rakkaus – tulisi seurata kutsumusta, sydäntä ja unelmia. Erityisen merkityksellistä työ on silloin, mikäli se ratkaisee maailman köyhyysongelman, ilmastonmuutoksen tai pakolaiskriisin.

Tällaisia minä pohdin iltaisin. Enkä usko olevani ainoa. Meille milleniaaleille ura on ennen kaikkea henkilökohtainen projekti, jossa esimerkiksi työn merkityksellisyys menee usein palkan edelle. 

Ja periaatteessa nämä ovat hienoja asioita. Sukupolvemme ajatusmalleissa on kuitenkin kompastuskiviä, jotka voivat kääntyä itseämme vastaan. Ongelmia avaa hyvin Tim Urbanin artikkeli, johon törmäsin jo vuosia sitten.

Me olemme lapsesta asti kuulleet olevamme erityisiä: meistä voisi tulla mitä ikinä haluaisimme. Jokaisella olisi edessään juuri omanlainen polku, joka on poikkeuksellinen ja yllätyksiä täynnä. 

Kun ura ei myöhemmin lähdekään suihkukoneen lailla lentoon kuukausi valmistumisen jälkeen, voi tiputus todellisuuteen olla kova.

Tarvitsemmekin kärsivällisyyttä ja realistisia odotuksia. Kuten Tim Urban summaa, harva meistä on lopulta erityinen. Kokemusta vailla olevia nuoria räkänokkiahan tässä vielä ollaan. Hyvä uutinen on, että kovalla työllä ja vaivannäöllä meistä voi joskus tulla erityisiä. "There is no substitute for hard work", kuten Edison on tokaissut. 

Toisaalta samalla tulisi olla rohkea ja kunnianhimoinen. Tarttua johonkin. Kokeilla ja yrittää. Kenties intohimo ja kutsumus löytyvät matkan varrelta. Siihen ainakin haluan uskoa. 

Oleellista on myös olla keskittymättä liikaa muiden polkujen ihasteluun. Vaikkei sitä aina näe, niissä on voinut olla ihan yhtä lailla kuraisia kuoppia kuin omassasi. Tosiasia on myös se, että suurin osa meistä ei päädy kansainvälisiin yrityshautomoihin alle kolmekymppisenä – ja se on ihan okei. 

Olenkin tullut siihen tulokseen, että kenties polulla oleminen on tärkeämpää kuin jatkuva polun tavoitteleminen. Siitäkin huolimatta, ettei aina näe, mihin se polku lopulta johtaa. Uskon nimittäin, että ahkera ja elämälle utelias ihminen löytää kyllä askeleensa.


perjantai 8. maaliskuuta 2019

Pinttyneitä kattiloita

Keittiömme on siitä kummallinen paikka, että tiskipöydällemme ajautuu toisinaan pinttyneitä kattiloita. Niiden pohjaan on muodostunut epämääräinen kerrostuma, jonka väri vaihtelee vaaleanruskeasta pikimustaan. Muita tuntomerkkejä ovat puuron, pinaattikeiton tai ruskean kastikkeen jättämät kuivat tahrat kattilan reunoilla.

Tällaisissa tilanteissa minut valtaa suuri toiveikkuus. Lorautan kattilan täyteen vettä ja kaadan sekaan aivan liikaa pesuainetta. Sitten minä odotan. Toisinaan jopa viikon.

Yltiöoptimistisissa ajatuksissani kuvittelen, että tuossa ajassa kattila ikään kuin ihmeen kaupalla putsaisi itse itsensä. Että seitsemän päivän jälkeen sen voisi vain huuhdella ja nostaa kuivauskaappiin odottamaan seuraavia viiden tähden illallisia. 

Toistaiseksi niin ei ole käynyt. Yhden päivän jälkeen liottaminen onkin jo kehno argumentti tiskaamisen välttämiseksi. Kattilan hinkkaaminen puhtaaksi on nimittäin ihan yhtä hankalaa niin päivän kuin viikon kuluttua. Jälkimmäisessä tapauksessa toki mehukkaat tuoksut tuovat oman jännityksensä, varsinkin jos on alkujaan onnistunut laittamaan kannen fairy-sopan suojaksi.

Tietysti jos huushollissa riittää kattiloita vuoden jokaiselle päivälle, tiskiharjan voi huoletta heittää nurkkaan. Nuudelitkin pehmenevät tarvittaessa vedenkeittimellä. Nämä eivät tosin ole ekologisesti saati terveydellisesti optimaalisimpia vaihtoehtoja. Kattila(t) on siis pestävä ennemmin tai myöhemmin.

Arkisessa aherruksessa elämään voi kertyä myös muunlaisia pinttyneitä patoja kuin vain niitä hackmanin teräksisiä kasareita.

Putsausta saattavat odottaa esimerkiksi vaikeat ja jumissa olevat ihmissuhteet. Menneisyyden hankalat kokemukset tai vaikka suru voivat myös kaivata perusteellista käsittelyä. Joskus jopa oma minäkuva voi olla yksi vääristynyt sekamelska. 

Tällaiset kattilat voivat olla hyvinkin luotaantyöntäviä, sillä niihin tarttuminen tarkoittaa yleensä vaivannäköä. Se voi olla sotkuista puuhaa. Ja siksi niitä niin kovin mielellään välttelee. 

Huono puoli on vain siinä, että ajan kuluessa kaunista keittiötä ei välttämättä enää edes tunnista sekasorrolta. Se haisee, eikä siellä viihdy itsekään. 

Olen kuitenkin huomannut, että oikeanlaisilla välineillä ja aineilla kattilat saa lopulta puhtaaksi. Kunhan vain tarttuu toimeen. 

Ja kun kaaos vaihtuu vähitellen siivoon, hengityskin kulkee paremmin. Ajatus on selkeä ja mieli vapaa. Tällöin tulee todennäköisemmin kokeiltua uusia reseptejä ja kenties kutsuttua ystävät pitkästä aikaa iltateelle.