Olen ollut äiti kuukauden ja kymmenen päivää. Se on kovin lyhyt aika, eikä sen perusteella voi vielä jakaa neuvoja äitiyden suurista salaisuuksista. On silti sanomattakin selvää, että viimeiset viikot ovat mullistaneet maailmani ja päivärytmini.
Ensimmäiset päivät sairaalassa menivät sumussa. Syötin pipetillä maitoa suuta aukovalle linnunpojalleni, joka maiskutti tyytyväisenä silmät kirkkaina. Kello oli kolme yöllä, ja mietin, miten ikinä saisin pidettyä hänet hengissä. Ajatus siitä, että vauvani oppisi joskus ajamaan polkupyörällä, tuntui täysin mahdottomalta.
Kotiin päästyämme jatkoimme uuden opettelua minuutti, tunti ja syöttö kerrallaan.
Viikon jälkeen näin unta, jossa olin maailman toisella laidalla ilman poikaani. Olin kauhuissani ja kipeä ikävästä. Mieheni puolestaan oli unessaan hypännyt laskuvarjolla Las Vegasiin. Stressitasomme olivat (onneksi) hieman eri luokkaa.
Toisella viikolla itketti. Kaikki oli erinomaisesti, mutta silti aloin nyyhkyttää neuvolassa jo vastaanoton penkille istuttuani. En edes tiedä, mitä itkin. Onnea, väsymystä vai huolta – kenties yhdistelmä niitä kaikkia. Kerran heräsin päiväunilta omiin kyyneliini.
Päivät kuitenkin kuluivat ja arki alkoi hiljalleen sujua. Vauva nukkui, söi ja tarkkaili ympäristöään. Kolmannella viikolla siivosin tiskipöydän, ja siitä voimaantuneena ajattelin ensimmäistä kertaa selviytyväni.
Olen opetellut nauttimaan pienistä asioista. Vauvan päiväunien aikana ryntään kuumaan suihkuun, joka on tällä hetkellä rentouttavinta, mitä tiedän. Seuraavana listalla on sohvalla makaaminen. Huokailen onnesta, ja syön hyvällä omallatunnolla palan suklaata. Toisinaan käyn ihastelemassa tuhisevaa poikaani – tai sitten selaan puhelimestani kuvia hänestä. Hän on niin vastustamaton.
Aurinko paistaa, leskenlehdet kukkivat ja joutsenet laulavat Iidesjärvellä. Saan olla äiti maailman ihanimmalle vauvalle, joka sulattaa kenen tahansa sydämen veikeällä hymyllään ja valloittavalla hiuspyörteellään. Kuinka etuoikeutettua se onkaan.
Kuvat: Kaisu Ojansivu
