Lamulatar

sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Äitiys minussa

Kun sain poikamme syliini reilu vuosi sitten, äitiys suorastaan hukutti minut. Se valtasi jokaisen solun ja ajatuksen, sillä olihan vastuulleni annettu pienen ihmisen kokonainen elämä.

Tunne oli niin vahva, etten ylioppilaskuvaani katsoessa tunnistanut itseäni. En saanut minkäänlaista otetta kuvan nuoresta naisesta ja hänen ajatuksistaan. Se oli outoa.

Näin jälkikäteen ymmärrän paremmin. On varsin luonnollista, että äitiys iskee kuin hyökyaalto – kuinkas muutenkaan. Se muuttaa voimallaan kaiken ja pysyvästi.

Tällä hetkellä elämä tuntuu jo tasaiselta ja tyyneltä: äitiys on löytänyt paikkansa minussa. Olen myös saanut viettää iloisia jälleennäkemisiä sen Hannan kanssa, joka on muutakin kuin äiti. Tavoitan jopa ne ylioppilaskuvan taakse kätkeytyvät unelmat ja toiveet.

Nähtäväksi jää, millaisia aallokkoja äitiys vuosien varrella elämässäni vielä nostattaa. Nyt nautin kuitenkin keväisestä ja elämää täynnä olevasta kyydistä (sekä aikaisista aamuista) ihanan pienen poikani kanssa.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Ensimmäinen äitienpäivä

Olen ollut äiti kuukauden ja kymmenen päivää. Se on kovin lyhyt aika, eikä sen perusteella voi vielä jakaa neuvoja äitiyden suurista salaisuuksista. On silti sanomattakin selvää, että viimeiset viikot ovat mullistaneet maailmani ja päivärytmini.

Ensimmäiset päivät sairaalassa menivät sumussa. Syötin pipetillä maitoa suuta aukovalle linnunpojalleni, joka maiskutti tyytyväisenä silmät kirkkaina. Kello oli kolme yöllä, ja mietin, miten ikinä saisin pidettyä hänet hengissä. Ajatus siitä, että vauvani oppisi joskus ajamaan polkupyörällä, tuntui täysin mahdottomalta.

Kotiin päästyämme jatkoimme uuden opettelua minuutti, tunti ja syöttö kerrallaan.

Viikon jälkeen näin unta, jossa olin maailman toisella laidalla ilman poikaani. Olin kauhuissani ja kipeä ikävästä. Mieheni puolestaan oli unessaan hypännyt laskuvarjolla Las Vegasiin. Stressitasomme olivat (onneksi) hieman eri luokkaa.

Toisella viikolla itketti. Kaikki oli erinomaisesti, mutta silti aloin nyyhkyttää neuvolassa jo vastaanoton penkille istuttuani. En edes tiedä, mitä itkin. Onnea, väsymystä vai huolta – kenties yhdistelmä niitä kaikkia. Kerran heräsin päiväunilta omiin kyyneliini.

Päivät kuitenkin kuluivat ja arki alkoi hiljalleen sujua. Vauva nukkui, söi ja tarkkaili ympäristöään. Kolmannella viikolla siivosin tiskipöydän, ja siitä voimaantuneena ajattelin ensimmäistä kertaa selviytyväni.

Olen opetellut nauttimaan pienistä asioista. Vauvan päiväunien aikana ryntään kuumaan suihkuun, joka on tällä hetkellä rentouttavinta, mitä tiedän. Seuraavana listalla on sohvalla makaaminen. Huokailen onnesta, ja syön hyvällä omallatunnolla palan suklaata. Toisinaan käyn ihastelemassa tuhisevaa poikaani – tai sitten selaan puhelimestani kuvia hänestä. Hän on niin vastustamaton.

Aurinko paistaa, leskenlehdet kukkivat ja joutsenet laulavat Iidesjärvellä. Saan olla äiti maailman ihanimmalle vauvalle, joka sulattaa kenen tahansa sydämen veikeällä hymyllään ja valloittavalla hiuspyörteellään. Kuinka etuoikeutettua se onkaan.

Kuvat: Kaisu Ojansivu

torstai 5. maaliskuuta 2020

Minä odotan sinua

Voisin kertoa vihlovista lonkista, lyllertävästä kävelystä tai jatkuvasta vessahädästä. Voisin myös mainita siitä päivästä, jolloin sormukseni eivät enää mahtuneet sormiini eivätkä varpaani liioin näkökenttääni. Tai sitten voisin kuvailla niitä lukuisia kertoja, kun olen kiusallisesti osunut vatsallani muihin ihmisiin arvioidessani väärin nykyiset ääriviivani.

Kaikki se tuntuu kuitenkin vähäpätöiseltä. Ne ovat mitättömiä asioita sen rinnalla, mitä tunnen, kun venyttelet kylkiini pienen pienillä jaloillasi. Tai kun sinulla on hikka, ja nikottelet tasaisessa rytmissä vielä ilmaa hengittämättömillä keuhkoillasi. Ja kuinka aika ajoin rauhoitut potkiskeluiltasi uneen pieneksi käyvässä yksiössäsi.

Minä ihmettelen sinua joka päivä. Hämmästelen elämää ja naisen kehoa. Miten ihmeessä saan kantaa näin kallisarvoista lahjaa? Se tuntuu niin etuoikeutetulta, ettei omia syviä ajatuksiaan uskalla oikein edes ääneen sanoa, saati paljastaa niitä muille. On turvallisempaa kätkeä onni.

Sillä tiedänhän kyllä, että mitä tahansa voi sattua koska ja kenelle tahansa. Minkä on kerran saanut, voi myös kerran menettää. Varoitusta antamatta ja lupaa kysymättä.

Onneksi toivo ja luottamus kantavat tuotakin pelkoa pidemmälle. Ja siksi minä odotan sinua. Kuulithan varmasti: äiti odottaa sinua.

Haluan kuulla äänesi, silittää pikkuista päätäsi ja olla vain lähelläsi. Haluan laskea sormet, varpaat, korvat, silmät, nenän ja suun. Haluan tuntea ihon, haistaa tuoksun ja unohtaa kaiken muun.

Nähdään pian pikkuinen.