Älä säästä sanojasi

Kun vielä asuin vanhempieni luona, isäni neuvoi minua toisinaan säästämään sanojani. Varsin viisas vinkki nuorelle naiselle, joka valitettavan usein sanoo ennen kuin ajattelee ja väittää, vaikkei mitään tiedä. Olen yrittänyt ottaa siitä opikseni, ja toivottavasti terävimmät kulmani ovat hioutuneet sitten teini-iän tulisuuden. 

Valitettavan usein säästämme sanojamme kuitenkin aivan väärissä kohdissa. Tärkeissä hetkissä suut menevät suppuun, esitämme kiusaantuneesti kuollutta tai pahimmassa tapauksessa liukenemme paikalta vähin äänin. Vaikkei pitäisi.

Puhumatta ei nimittäin ole paras. Vaikeneminen ei ole läheskään aina kultaa.

Älä siis säästele sanojasi siellä, missä tarvitaan tukea ja turvaa. Siellä, missä pelko painaa ja murhe musertaa. Kuiskaile lempeää lohdutusta, ja katso mitä rakkaus ja rohkaisu saavat aikaan.

Anna sanojesi virrata siellä, missä kiukku ja katkeruus kipinöivät. Siellä, missä hiljaisuus on rakentanut muureja ja polttanut kaupunkeja. Puhu anteeksiantoa ja armahdusta. Valoa ja vapautta. 

Tuhlaa lauseitasi siellä, missä oikeus ja kohtuus puuttuvat. Siellä, missä pienintä painostetaan ja surkeinta sorretaan. Kailota oikein kunnolla, äläkä vaan vaikene siksi, ettei kukaan muu uskalla avata suutaan. 

Anna porista niin että tuntuu, sillä eivät sanat käyttämällä kulu. Päinvastoin. Saat vielä nähdä, millainen valta sinulla on huulillasi. Voima, jota voi hallita myös hitain puhe ja kankein kieli.

Käytäthän sitä oikein.

Kauan eläköön kesäkukat

Minun perheessäni kesäkukkiin suhtaudutaan suurella vakavuudella. Kotiimme iskee kukkahysteria aina kesän kynnyksellä, eikä se laannu ennen kuin pihan jokainen purkki ja laatikko on täytetty petunioilla ja pelargonioilla. 

Käytännössä kukkahysteria ilmenee pyhiinvaelluksena puutarhalle. Tarkoituksena on löytää mahdollisimman kauniita kukkia mahdollisimman paljon ja mahdollisimman halpaan hintaan. Tämä pyhä kolminaisuus on haastava yhdistelmä, eikä sen toteuttamiseen yleensä riitä yksi puutarha. Lapsuudessani minua ja siskoani raahattiinkin parhaimmillaan viiteen eri puutarhaan yhden päivän aikana.

Pitkään päällimmäinen muistoni näistä retkistä oli pitkästyneisyys, joka iski viimeistään kolmannen puutarhan parkkipaikalla: tämä ei loppuisi koskaan. Vuosien kuluessa mieleeni ovat kuitenkin palautuneet myös puutarhan huumaava tuoksu, iholla tuntuva jännittävä kosteus sekä kukkamerien upea väriloisto.

Ja kas vain, niin löydän itseni jälleen puutarhalta. Olen siitä aivan liian innoissani.

Ensimmäisellä kerralla olin amatööri. Kaikki kukkaseni nuupahtivat muutamassa viikossa. Olin kuitenkin niin onnellinen ensimmäisistä kesäkukistani, ettei lyhyt yhteiselo haitannut. Minulla oli ollut pienen hetken oma vaaleanpunainen amppeli. Voisin kuolla rauhassa.

Seuraavana kesänä ajoin taas puutarhalle. Parveke kukoisti ja tuoksui. Ilo loppui valitettavasti lyhyeen, sillä kaunokaisiini iski tuholainen. Luulen sen saapuneen ulkoavaruudesta, sillä edes Marttojen ohjeet eivät auttaneet taltuttamaan tätä monsteria. Päivisin piileskelevä hirviö verhosi istutukseni vaalealla harsolla, mistä seurasi hidas kuolema. Kannoin tyhjät kukkalaatikot pettyneenä takaisin varastoon.

Tänä vuonna vierailin kahdella puutarhalla. Ja uskokaa pois, nyt olen onnistunut: kukkani ovat edelleen hengissä! Hurraa! Neilikat, hopeaputous, pelargoniat ja petuniat kukoistavat niin kauniisti, että hautajaiset voidaan huoletta siirtää alkusyksyyn.

Tai ensi viikkoon, kuka näistä tietää. Menestyksestä huolimatta (ja toisaalta aikaisempien vuosien perusteella) on nimittäin todettava, etten todellisuudessa ymmärrä kukista paljoakaan. Hiljattain ostamani mehikasvikin muuttui mustaksi keskittyessäni parvekekukkien eloonjäämistaisteluun.

Yhden asian olen kuitenkin ymmärtänyt. Kesäkukat ovat selvä merkki aikuistumisesta.

Siinä, missä ennen suunnittelimme kavereiden kanssa kesän villejä huvipuistoreissuja, laitamme nykyään google mapsiin lähimmän puutarhan osoitteen – ja olemme siitä aivan yhtä innoissamme.

Ennen juttelimme ystäväni kanssa lähinnä pojista, hiuksista ja demistä, mutta viimeksi nähdessämme kaakatimme kesäkukista: mistä olemme hankkineet, millaisia laitoimme ja kuinka istutukset ovat pärjänneet. Ja ihan kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi, ihastelimme vielä äitini tulppaanipelargoniaa. Teini-ikäiset versiomme oksentaisivat nähdessään meidät.

Eikä se nyt lopulta edes tunnu niin pahalta.

Eläköön aikuisuus ja kesäkukat!

Valitse taistelusi

Olemme olleet naimisissa kolme vuotta. Ja sanonpa nyt vain, että kun suorasukainen eteläpohjalainen ja hidas hämäläinen avioituvat, hyvät neuvot ovat tarpeen. Kaikkien sukulaistädeiltä saatujen, hömppälehdistä luettujen ja radiosta kuultujen parisuhdevinkkien joukosta yksi nousee ylitse muiden. Hyvät naiset ja herrat, saanen siis esitellä oman henkilökohtaisen suosikkini: "Valitse taistelusi".

Jokaiseen sotaan ei kannata lähteä. Valinnassa täytyy huomioida niin kriisin vakavuus kuin sen laajuus. Taistelun valitsematta jättäminen ei kuitenkaan tarkoita, että lasket haulikon alas vain käydäksesi asemasotaa. Tykinkuulien ampumisesta vapautunutta aikaa ei myöskään ole tarkoitettu ydinsotaan varustautumiseen. Jos jättää neljä kertaa mainitsematta sohvan reunalle unohtuneesta kahvikupista, ei ole oikein tehdä vuosisadan ilmaiskua seuraavan kerran, kun puolisosi on syönyt yksin koko jäätelöpaketin. Jälkimmäinen on kylläkin sen verran vakava rike, että ritsalla ampuminen on jo ihan okei.

Jos aina valitsee taistelun, löytyy sotatantereita yllättäen yhä enemmän. Väsymyshän siinä iskee, eikä vammoilta vältytä. Luotisateessa on myös helppo unohtaa, mistä kaikki edes alkoi. Kenties sukasta, väärästä äänensävystä tai liian kovalla pauhaavasta televisiosta. Sotakirveen nostaminen on joskus pienestä kiinni.

Erityisen pienestä se on minun kohdallani kiinni silloin, kun verensokeri laskee liian alas ja napa raapii selkärankaa. Silloin silmissäni sumenee, ja annan ehtymättömällä lippaalla varustetun kiväärini laulaa mielivaltaisesti pitkin taistelukenttää. Jostain räiskinnän keskeltä kuuluu yleensä onneksi mieheni kehotus syödä jotain, ja simsalabim, valkoinen lippu liehuu kaksiossamme.

Keskeistä niin rauhan kuin taistelun aikana on kuitenkin tunnistaa sodan osapuolet: todellisuudessahan me makaamme samassa poterossa. Ja olisihan se nyt hölmöä rakentaa siellä muuria välillemme. Valitettava fakta nimittäin on, että omien rivien rakoillessa taistelun häviäminen on usein todennäköisempää. Toki samalla on täysin luonnollista, että jokaisessa poterossa välillä kiehahtaa. 

Lopputuloksen kannalta olisi silti parempi, jos yhdistäisimme voimamme ja valitsisimme taistelut, joihin osallistumme yhtenä rintamana. Voisimme näyttää kiireelle, itsekkyydelle ja nälkäkiukulle mistä kana pissii – ja nauraa räkättäisimme, kun nuo ark(k)iviholliset loikkisivat karkuun osuttuaan miinakenttäämme. 

Sinä ja minä olemme hyvä armeija.

Kuva: Olavi Rautio / Studio Lonka

Elämälle utelias

Uskon tasaiseen arkeen, johon kuuluvat aamupuuro mustikoilla ja viikkosiivous (edes joskus) tolulla. Sydämeni sykkii rutiineille sekä kaikelle tutulle ja turvalliselle.

Kaikki uusi sen sijaan on lähtökohtaisesti kyseenalaista. Joskus muinoin tyrmäsin eräänkin lastenleirin aamupalaverissa kehitysideat kommentoimalla: ”ei olla ennenkään tehty”. Nyt se huvittaa, mutta minä olin tosissani. Valitettavasti löydän itseni edelleen liian usein ajattelemasta samalla tavalla. Muutosvastarinta voisi olla neljäs nimeni.

Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että uusien asioiden tekeminen on keskimäärin kannattavaa. Useimmiten myös varsin ilahduttavaa. Viime vuosien aikana olenkin kokeillut monenlaista. Aloitin kuorolaulun, joka vaihtui lopulta musiikkiteatteriin. Olin yksin keikalla. Opiskelin espanjaa. Kävin ensimmäistä kertaa sienestämässä. Kokeilin nestemäistä huulipunaa. Opettelin käyttämään äänirautaa. Räppäsin julkisesti. 

Koska olen taipuvainen vanhoihin tapoihin ja elämän suorittamiseen, on minun tietoisesti potkittava itseäni kohti uutta.  Tämä on luonnollisesti helpompaa, jos ympärillä on ihmisiä, jotka pursuavat ideoita, rakastavat seikkailuja ja yllyttävät välillä tekemään hölmöjäkin asioita. Mieheni on tästä hyvä esimerkki.

Hänen mielestään uusi reitti on aina vanhaa jännittävämpi. Uteliaisuus on vienyt häntä ympäri maailmaa, ja onpa se kerran jopa tuonut hänet autolla Iranista Suomeen. Kalenteri ja suunnitelmat rajoittavat hänen vapaata sieluaan, joka elää spontaanista ja rennosta tekemisestä. Ennakkoluuloton mieheni uskoo, että uusi jäätelömaku voi olla parasta ikinä ja että jokainen kukkula on kiipeämisen arvoinen.  

Voi kuinka toivon, etten koskaan tukahduttaisi tuota upeaa luonnetta omalla rajoittuneisuudellani. Enkä kenenkään muunkaan luonnetta. Sen sijaan haluaisin olla enemmän kuin mieheni: elämälle utelias. 

Elämälle utelias ei ota itseään liian vakavasti, vaan uskoo niin itseensä, muihin ihmisiin kuin hyvään maailmassa. Elämälle utelias kokeilee rohkeasti uutta polkua lenkillä, aloittaa haaveilemansa harrastuksen, soittaa pitkästä aikaa vanhalle ystävälle, ostaa kaupan hedelmätiskiltä kumkvatin ja matkustaa Kouvolaan, koska ei ole koskaan käynyt siellä. 

Koska miksipä ei?

- Lamulatar

Alla olevassa kuvassa vietämme ystäviemme kanssa mieheni yllätyssynttäreitä paikallisessa pikaruokalassa. Kuka sanoo, että vain lapset voivat viettää rax-synttäreitä juhlahatut päässä? (Kuva: Misa Jokisalo)

Naapurin pojalle

Muutimme mieheni kanssa nykyiseen kerrostaloomme kaksi vuotta sitten. Kuten varmasti tiedät, tämän talon hissi pysähtyy yhteensä kahdeksassa kerroksessa, jossa on kuusi ovea kussakin. Se tekee yhteensä 48 asuntoa. Jos oletetaan, että jokaisen oven takana majailee keskimäärin kaksi ihmistä, on talossa liki sata asukasta, joiden kotiavain käy samaan ulko-oveen kuin sinun ja minunkin avaimeni. 

Tästä huolimatta tiedän vain yhden asukkaan nimeltä. Yhden. Sinut.

Heti ensimmäisten viikkojen aikana tiedustelit minulta nimeäni hississä. Esittäydyttyäni kerroit itse oman sukunimesi, ja pienen ujostelun jälkeen myös etunimesi. Olit kuulemma menossa ensimmäistä kertaa tarhaan, mikä tietysti vähän jännitti. Uusi reppu ja kaikkea. Toivotin sinulle hauskaa päivää. 

Myöhemmin olemme törmänneet monestikin. Viimeksi marssittuasi hissiin kysyit, mihin kerrokseen olen menossa. Kellarikerrokseenhan minä pyörääni hakemaan. Sinä olit menossa ykköseen, mutta äidiltäsi varmistettuasi ilmoitit, että sinunkin pyöräsi on kellarissa. Mikä iloinen yhteensattuma! Meidän molempien pyörät ovat pyörävarastossa!

Miten helpoksi sinä teetkään naapureihin tutustumisen. Arvelen tosin, ettet enää edes muista nimeäni – mutta arvaa mitä, se ei haittaa. Eikä se tunnu sinuakaan häiritsevän. Sinä juttelet naapureille, ja sillä sipuli. Tervehdit ja hymyilet. 

Yritän ottaa sinusta mallia. Pyrin noudattamaan aina vähintään kahta jälkimmäistä tapaa. Uskon, että niillä pärjää jo pitkälle. Tunnistan jo melko hyvin asukkaat, erityisesti oman kerroksen väen. Koska en halua jumiutua tähän, olen kokeillut myös syvällisiä keskusteluja. Kiva kun aurinko paistaa. Onpas täällä pyöräkellarissa nyt ahdasta. Kappas me mennäänkin samaan kerrokseen. 

Olen kuitenkin vähän hölmö, sillä kaikesta huolimatta en ole vielä päättänyt kumpi on kahdeksan kerroksen hissimatkalla kiusallisempaa: keskustella niitä näitä vai olla hiljaa. Lottovoitto on, jos hissiin sattuu tulemaan lapsia tai koiria. Tällöin aikuiset keskustelevat huomattavasti rennommin toisilleen, eivätkä vain kauhulla odota taas yhtä pysähdystä matkalla ylös tai alas. 

Missä vaiheessa sinun kaltaisista pienistä pojista tulee hassuja aikuisia, jotka päättävätkin mennä portaita, jos hississä on joku? Kuka heille kertoo, ettei naapureille puhuta? Mistä lähtien minustakin tuli tällainen tuppisuu?

Puhumattomuus ja kasvottomuus voivat säästää, mutta samalla myös jättää paitsi monelta. Ai kuinka kiva olisikaan osallistua taloyhtiön pihatalkoisiin tai kirpparipäivään. Tai viedä naapurille piirakan jämät. Tai ihan vain toivottaa mukavaa päivää tarhassa tai töissä.

Sinä pieni ystäväni. Puhuthan minulle jatkossakin.

Ystävällisin terveisin,

se Hanna kahdeksannesta kerroksesta

PS. Arvaa mitä. Olin eilen tosi reipas, kun tarjosin naapurin iäkkäälle rouvalle mansikoita hississä. Ei ottanut, koska oli kuulemma juuri ostanut kotiin oman laatikon. Tällaisia hupsuja me aikuiset olemme. Aion silti jatkaa projektiani.

Alku

 ”Jos voit olla kirjoittamatta, älä kirjoita.” – tuntematon

Enää en voi. 

Tervetuloa Lamulatar-blogin pariin. Pitkään pilkkeenä silmäkulmassa ollut ajatus on vihdoin realisoitunut, ja on aika astella päivänvaloon pohdintojeni ja tekstieni kanssa. Ja onhan tämä nyt jännittävää.

Kokeilin ensimmäisen kerran bloggaajan siipiäni kesällä 2016, jolloin seikkailimme mieheni kanssa Barcelonassa puolen vuoden ajan. Hyvin pian tämän jälkeen keksin sukunimeni pohjalta Lamulattaren, jota pidän henkilökohtaisesti yhtenä nerokkaimmista oivalluksistani vuosiin. Se on vähän niin kuin ranskatar, kuningatar tai valtiatar. Tai orjatar. 

Lamulatar jäi kuitenkin hautomoon, sillä pystyin olla kirjoittamatta. En nimittäin ollut varma, millainen Lamulatar olisi, mistä se kertoisi tai miltä se tuntuisi. Yhtenä hidasteena oli myös opiskelu, joka ainakin minun tapauksessa täytti niin kalenterin kuin ajatukset.

Nyt selitysten aika on ohi. Se turhan pahamaineinen gradu komeilee mustissa kansissa kirjahyllyssä, ja siten tämä ekonomi on toistaiseksi sanonut kiitos ja näkemiin Tampereen yliopistolle. Samalla olen hypännyt siihen ihanaan oravanpyörään, jota myös työelämäksi kutsutaan. Uuden elämänvaiheen seurauksena päässäni on pitkästä aikaa alkanut raksuttaa: luovuus pyrkii paperille. Minä haluan kirjoittaa. 

Tietenkin pohdin, että onko minulla oikeasti mitään sanottavaa. Eihän 25-vuotias uransa alussa oleva maisteri-ihminen tiedä vielä elämästä juuri mitään. Ei ole ruuhkavuosia, ei vakavaa sairaushistoriaa, ei suuria tragedioita, ei elämäntaparemonttia. Ei edes koiraa tai rakenteilla olevaa omakotitaloa, joista voisi runoja raapustella ja viisauksia veistellä. On vain Hanna, jolle kuuluu keskimäärin ihan hyvää. 

Luvassa on ajatuksia, pohdintoja ja havaintoja tavallisesta elämästä, joka on omalta osaltani soljunut eteenpäin tähän asti melko onnellisten tähtien alla. Syvyyttä ja kokemusta ei taatusti löydy yhtä paljon kuin isovanhemmiltasi, mutta ei kai se ole tarkoituskaan. 

Minä nimittäin olen matkalla. Hyppää kyytiin. 

- Lamulatar

Kuvat: Olavi Rautio / Studio Lonka