Olemme olleet naimisissa kolme vuotta. Ja sanonpa nyt vain, että kun suorasukainen eteläpohjalainen ja hidas hämäläinen avioituvat, hyvät neuvot ovat tarpeen. Kaikkien sukulaistädeiltä saatujen, hömppälehdistä luettujen ja radiosta kuultujen parisuhdevinkkien joukosta yksi nousee ylitse muiden. Hyvät naiset ja herrat, saanen siis esitellä oman henkilökohtaisen suosikkini: "Valitse taistelusi".
Jokaiseen sotaan ei kannata lähteä. Valinnassa täytyy huomioida niin kriisin vakavuus kuin sen laajuus. Taistelun valitsematta jättäminen ei kuitenkaan tarkoita, että lasket haulikon alas vain käydäksesi asemasotaa. Tykinkuulien ampumisesta vapautunutta aikaa ei myöskään ole tarkoitettu ydinsotaan varustautumiseen. Jos jättää neljä kertaa mainitsematta sohvan reunalle unohtuneesta kahvikupista, ei ole oikein tehdä vuosisadan ilmaiskua seuraavan kerran, kun puolisosi on syönyt yksin koko jäätelöpaketin. Jälkimmäinen on kylläkin sen verran vakava rike, että ritsalla ampuminen on jo ihan okei.
Jos aina valitsee taistelun, löytyy sotatantereita yllättäen yhä enemmän. Väsymyshän siinä iskee, eikä vammoilta vältytä. Luotisateessa on myös helppo unohtaa, mistä kaikki edes alkoi. Kenties sukasta, väärästä äänensävystä tai liian kovalla pauhaavasta televisiosta. Sotakirveen nostaminen on joskus pienestä kiinni.
Erityisen pienestä se on minun kohdallani kiinni silloin, kun verensokeri laskee liian alas ja napa raapii selkärankaa. Silloin silmissäni sumenee, ja annan ehtymättömällä lippaalla varustetun kiväärini laulaa mielivaltaisesti pitkin taistelukenttää. Jostain räiskinnän keskeltä kuuluu yleensä onneksi mieheni kehotus syödä jotain, ja simsalabim, valkoinen lippu liehuu kaksiossamme.
Keskeistä niin rauhan kuin taistelun aikana on kuitenkin tunnistaa sodan osapuolet: todellisuudessahan me makaamme samassa poterossa. Ja olisihan se nyt hölmöä rakentaa siellä muuria välillemme. Valitettava fakta nimittäin on, että omien rivien rakoillessa taistelun häviäminen on usein todennäköisempää. Toki samalla on täysin luonnollista, että jokaisessa poterossa välillä kiehahtaa.
Lopputuloksen kannalta olisi silti parempi, jos yhdistäisimme voimamme ja valitsisimme taistelut, joihin osallistumme yhtenä rintamana. Voisimme näyttää kiireelle, itsekkyydelle ja nälkäkiukulle mistä kana pissii – ja nauraa räkättäisimme, kun nuo ark(k)iviholliset loikkisivat karkuun osuttuaan miinakenttäämme.
Sinä ja minä olemme hyvä armeija.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti