Kauan eläköön kesäkukat

Minun perheessäni kesäkukkiin suhtaudutaan suurella vakavuudella. Kotiimme iskee kukkahysteria aina kesän kynnyksellä, eikä se laannu ennen kuin pihan jokainen purkki ja laatikko on täytetty petunioilla ja pelargonioilla. 

Käytännössä kukkahysteria ilmenee pyhiinvaelluksena puutarhalle. Tarkoituksena on löytää mahdollisimman kauniita kukkia mahdollisimman paljon ja mahdollisimman halpaan hintaan. Tämä pyhä kolminaisuus on haastava yhdistelmä, eikä sen toteuttamiseen yleensä riitä yksi puutarha. Lapsuudessani minua ja siskoani raahattiinkin parhaimmillaan viiteen eri puutarhaan yhden päivän aikana.

Pitkään päällimmäinen muistoni näistä retkistä oli pitkästyneisyys, joka iski viimeistään kolmannen puutarhan parkkipaikalla: tämä ei loppuisi koskaan. Vuosien kuluessa mieleeni ovat kuitenkin palautuneet myös puutarhan huumaava tuoksu, iholla tuntuva jännittävä kosteus sekä kukkamerien upea väriloisto.

Ja kas vain, niin löydän itseni jälleen puutarhalta. Olen siitä aivan liian innoissani.

Ensimmäisellä kerralla olin amatööri. Kaikki kukkaseni nuupahtivat muutamassa viikossa. Olin kuitenkin niin onnellinen ensimmäisistä kesäkukistani, ettei lyhyt yhteiselo haitannut. Minulla oli ollut pienen hetken oma vaaleanpunainen amppeli. Voisin kuolla rauhassa.

Seuraavana kesänä ajoin taas puutarhalle. Parveke kukoisti ja tuoksui. Ilo loppui valitettavasti lyhyeen, sillä kaunokaisiini iski tuholainen. Luulen sen saapuneen ulkoavaruudesta, sillä edes Marttojen ohjeet eivät auttaneet taltuttamaan tätä monsteria. Päivisin piileskelevä hirviö verhosi istutukseni vaalealla harsolla, mistä seurasi hidas kuolema. Kannoin tyhjät kukkalaatikot pettyneenä takaisin varastoon.

Tänä vuonna vierailin kahdella puutarhalla. Ja uskokaa pois, nyt olen onnistunut: kukkani ovat edelleen hengissä! Hurraa! Neilikat, hopeaputous, pelargoniat ja petuniat kukoistavat niin kauniisti, että hautajaiset voidaan huoletta siirtää alkusyksyyn.

Tai ensi viikkoon, kuka näistä tietää. Menestyksestä huolimatta (ja toisaalta aikaisempien vuosien perusteella) on nimittäin todettava, etten todellisuudessa ymmärrä kukista paljoakaan. Hiljattain ostamani mehikasvikin muuttui mustaksi keskittyessäni parvekekukkien eloonjäämistaisteluun.

Yhden asian olen kuitenkin ymmärtänyt. Kesäkukat ovat selvä merkki aikuistumisesta.

Siinä, missä ennen suunnittelimme kavereiden kanssa kesän villejä huvipuistoreissuja, laitamme nykyään google mapsiin lähimmän puutarhan osoitteen – ja olemme siitä aivan yhtä innoissamme.

Ennen juttelimme ystäväni kanssa lähinnä pojista, hiuksista ja demistä, mutta viimeksi nähdessämme kaakatimme kesäkukista: mistä olemme hankkineet, millaisia laitoimme ja kuinka istutukset ovat pärjänneet. Ja ihan kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi, ihastelimme vielä äitini tulppaanipelargoniaa. Teini-ikäiset versiomme oksentaisivat nähdessään meidät.

Eikä se nyt lopulta edes tunnu niin pahalta.

Eläköön aikuisuus ja kesäkukat!