torstai 13. kesäkuuta 2019

Minä ja Tampere

Makaan riippumatossa parvekkeellamme. Katselen järvimaisemaa, joka saa minut kerta toisensa jälkeen onnesta sykkyrälle. Mäntyiseltä Kalevankankaan harjulta kantautuvat kirkonkellojen lyönnit. Mietin, miten ihmeessä olen päätynyt tänne: Tampereelle.

Minun ja Tampereen tarina alkaa jo lapsuudesta. Teimme perheeni kanssa usein kesäisin lomamatkan Tampereelle, johon kuului poikkeuksetta vierailu Särkänniemessä. Olemme käyneet myös Muumimuseossa sekä ihastelleet Martti ja Eeva -joutsenia Sorsapuistossa. 

Erityisen jännittävänä muistan yöpymisen sukulaispojan opiskelija-asunnossa Kalevassa. Äidin ja isän mukaan kerrostalossa piti olla hiljaa kahdeksan jälkeen, emmekä siksi saaneet pikkusiskoni kanssa lupaa hyppiä sängyssä. Naapureita ei sopinut häiritä.

Tampere edusti minulle suurta maailmaa myös silloin, kun teimme pianokoulun kanssa syysretken Joutsenlampi-balettiin. Parhaiten tuosta esityksestä ovat tosin jääneet mieleen Lauantai-karkkipussit, joita rapistelimme katsomossa hyvän ystäväni kanssa.

Teini-iässä Tampere houkutteli ostosmahdollisuuksillaan. Kerran isäni ottikin minut ja jo aiemmin mainitun ystäväni mukaan työmatkalleen. Kaupoissa kiertelyn jälkeen isäni vielä sivisti nuorten neitien makumaailmaa viemällä meidät ensimmäistä kertaa kiinalaiseen ravintolaan. Paistettu riisi ja kana oli ennenkuulumatonta. 

Tällaisten elämää mullistavien kokemusten jälkeen oli varsin luonnollista, että ilmoitin lukiossa opinto-ohjaajalleni hakevani Tampereelle opiskelemaan. Minusta tulisi ekonomi.

Niinpä eräänä aurinkoisena päivänä matkustimme junalla pääsykokeisiin luokkakaverini kanssa. Meillä oli yliopiston osoite, mutta ei aavistustakaan siitä, miten suunnistaisimme asemalta paikan päälle. Päätimmekin turvautua taksiin, jotta varmasti ehtisimme. Ja kas vain, 650 metriä myöhemmin saavuimme yliopiston pääoven eteen suuren maailman elkein katseita keräten. 

Tampereen ovet pysyivät kuitenkin kiinni, ja tiedossa oli välivuosi – sekä myöhemmin muutto Ouluun.

Tai niin minä luulin. Kukapa olisi nimittäin arvannut, että vielä samana kesänä, keskellä kauneinta Keski-Suomea, törmäisin Tampereen nurkilla kasvaneeseen punatukkaiseen nuorukaiseen. Marraskuussa jo seurustelimme. 

Siitä alkoi aivan uudenlainen ystävyys minun ja Tampereen välillä. Ympyrä sulkeutui lopulta kolmisen vuotta sitten, kun havahduin istuvani maisteriopiskelijana samassa luentosalissa, jossa olin tuoreena ylioppilaana täyttänyt niitä kuuluisia lottorivejä pääsykoepaperiin.

Tamperelainen, se minä olen. Ja siltä minusta alkaa jo hiljalleen tuntua.

Olen istunut aamupalalla Tammelan torilla, juossut portaita Pyynikillä ja käynyt yleisessä saunassa Rauhanniemen kansankylpylässä. Olen kannustanut Ilvestä paikallispelissä, ihastellut Simbergin maalauksia Tuomiokirkossa ja nauttinut keikoista Pakkahuoneella. Ja nämä järvet, onko niihin edes mahdollista kyllästyä?

Kyä Tampesteri o vaa hiano paikka.



Kuvat: Olavi Rautio / Studio Lonka

torstai 16. toukokuuta 2019

Siipiänsä myöten

”Muistakaa sitten olla siipiänne myöten!”, tapasi vaarini kehottaa meitä lapsenlapsia erityisesti joulun alla. Se tarkoitti, että piti leikkiä sovussa ilman ylimääräistä nahistelua. Piti kuunnella, joustaa ja antaa oikeassa kohtaa periksi. Riidan sijaan tuli rakentaa rauhaa. 

Ja edelleen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siipiänsä myöten oleminen on minulle toisinaan vaikeaa. Suorasanainen ja äkkipikainen luonne pyristelee nimittäin helposti vastaan.

On hankala laskea kymmeneen, kun töissä projektit venyvät, kotona tiskivuori kasvaa ja mokoma mieskin on mennyt nälissään syömään makaronilaatikon rippeet, joiden olit ajatellut riittävän teille molemmille. 

Riidan siemeniä on tavattoman helppo löytää, kylvää ja kastella.

Kaikkien hermot helisevät joskus, kenties syystäkin. Mutta juuri silloin, kun silmissä sumenee eikä mikään tunnu menevän omien ajatusten mukaisesti, olisi parempi antaa tuulen tuivertaa rauhassa siipien alla. Hengittää syvään ja pitää suunsa kiinni. Laihakin sopu on nimittäin parempi kuin lihava riita, kuten vanha suomalainen kansanviisaus kertoo.

Niinpä minä koetan yhä sisäistää vaarini ohjetta. Haluaisin oppia myötäilemään, antamaan tilaa ja kohtaamaan aidosti. Että edes yrittäisin ymmärtää – silloinkin kun en sitä edes itse haluaisi. Etten olisi aina niin kertakaikkisen ehdoton omissa näkemyksissäni. Etten valitsisi ihan jokaista vastaantulevaa taistelua. 

Siinä missä tuulta ja myrskyjä ei aina voi hallita, siipiään voi. Itsehillintää ja tunnetaitoja on myös mahdollista kehittää. Kun oppii tuntemaan itsensä ja tunnistamaan omat tunteensa, voi tuon tietoisuuden seurauksena käyttäytyä jossain määrin järkevästi jopa niissä kaikkein kiukkuisimmissa tunneryöpyissä. Ainakin näin teoriassa.

Linnutkin pyrkivät lentäessään säätämään siipiään niin, että lentäminen olisi mahdollisimman kevyttä. Parhaassa tapauksessa se voi siis olla pelkkää liitoa, kevyintä mahdollista lentämisen muotoa.

Se kuulostaa aika ihanalta.


sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Valmistuneen vaikerrus

Opiskelun päättyminen tuntui mahtavalta. Kukaan ei tosin etukäteen kertonut, että sitä seuraisi pienellä viiveellä myös kriisi. Toisaalta ihmekös tuo, kun on ensin uinut 18 vuotta maamme koulutusjärjestelmässä muiden opastamana. Kaikki oli tähdännyt siihen taianomaiseen päivään, jolloin minusta viimein tulisi täysivaltainen yhteiskunnan vastuullinen veronmaksaja. 

Valmistumisen huuma kesti kohdallani syksyyn. Sitten ahdistuin. Mitä minä nyt teen? Tätäkö tämä elämä on? Ajatukseni ovatkin olleet enemmän tai vähemmän solmussa työelämään ja uraan liittyen. Minä olen pohtinut, pyöritellyt ja puntaroinut.

Todellisuudessa mitään ongelmaa ei ole, sillä asiat ovat enemmän kuin loistavasti. Minulla on vakituinen työpaikka, ja pidän työstäni. Tehtäväni ovat sopivan haasteellisia, ja nautin hyvästä työilmapiiristä kansainvälisessä ympäristössä. Opin jatkuvasti uutta. Edutkin ovat kohdallaan.

Silti minut valtaa toisinaan outo ja epämääräinen tyytymättömyys siihen, missä olen ja mitä minulla on. Koen riittämättömyyttä. 

Pitäisi olla niin monenlaista meneillään. Valtavasti vastuuta ja johtotehtäviä. Hurjaa pöhinää ja innokasta start up -henkeä. Verkostoitumista ekonomien workshopeissa. Nopeita voittoja bitcoineilla. Ja mieluiten kaikki tämä yhdistettynä Piilaakson menestyksen ilmapiiriin. 

Tämä ei tietysti vielä riitä. Kaiken tekemisen moottorina pitäisi nimittäin olla suuri intohimo ja syvä rakkaus – tulisi seurata kutsumusta, sydäntä ja unelmia. Erityisen merkityksellistä työ on silloin, mikäli se ratkaisee maailman köyhyysongelman, ilmastonmuutoksen tai pakolaiskriisin.

Tällaisia minä pohdin iltaisin. Enkä usko olevani ainoa. Meille milleniaaleille ura on ennen kaikkea henkilökohtainen projekti, jossa esimerkiksi työn merkityksellisyys menee usein palkan edelle. 

Ja periaatteessa nämä ovat hienoja asioita. Sukupolvemme ajatusmalleissa on kuitenkin kompastuskiviä, jotka voivat kääntyä itseämme vastaan. Ongelmia avaa hyvin Tim Urbanin artikkeli, johon törmäsin jo vuosia sitten.

Me olemme lapsesta asti kuulleet olevamme erityisiä: meistä voisi tulla mitä ikinä haluaisimme. Jokaisella olisi edessään juuri omanlainen polku, joka on poikkeuksellinen ja yllätyksiä täynnä. 

Kun ura ei myöhemmin lähdekään suihkukoneen lailla lentoon kuukausi valmistumisen jälkeen, voi tiputus todellisuuteen olla kova.

Tarvitsemmekin kärsivällisyyttä ja realistisia odotuksia. Kuten Tim Urban summaa, harva meistä on lopulta erityinen. Kokemusta vailla olevia nuoria räkänokkiahan tässä vielä ollaan. Hyvä uutinen on, että kovalla työllä ja vaivannäöllä meistä voi joskus tulla erityisiä. "There is no substitute for hard work", kuten Edison on tokaissut. 

Toisaalta samalla tulisi olla rohkea ja kunnianhimoinen. Tarttua johonkin. Kokeilla ja yrittää. Kenties intohimo ja kutsumus löytyvät matkan varrelta. Siihen ainakin haluan uskoa. 

Oleellista on myös olla keskittymättä liikaa muiden polkujen ihasteluun. Vaikkei sitä aina näe, niissä on voinut olla ihan yhtä lailla kuraisia kuoppia kuin omassasi. Tosiasia on myös se, että suurin osa meistä ei päädy kansainvälisiin yrityshautomoihin alle kolmekymppisenä – ja se on ihan okei. 

Olenkin tullut siihen tulokseen, että kenties polulla oleminen on tärkeämpää kuin jatkuva polun tavoitteleminen. Siitäkin huolimatta, ettei aina näe, mihin se polku lopulta johtaa. Uskon nimittäin, että ahkera ja elämälle utelias ihminen löytää kyllä askeleensa.