Lapsuudenkotini pihapiirissä oli suuri kivi. Samalla kujalla kanssamme asui muitakin lapsia, ja koska kivi oli kaiken keskellä, se toimi erinomaisena kohtaamispaikkana.
Me lakeuden lapset emme olleet nähneet Himalajaa, Haltia tai edes Himosta. Tasaiset pellot sen sijaan tunsimme. Ja niitä todella riitti – silmänkantamattomiin.
Niinpä pienikin nyppylä oli meille suurta ja ihmeellistä. Nimitimmekin tukikohtaamme, tuota hieman yli metrin korkuista kiveä, vuoreksi.
Meillä oli ihka oma vuori. Siellä sovimme lankapuhelimessa tapaavamme. Ja sinne me keräännyimme.
Vuori ei kuitenkaan ainoastaan toiminut tapaamispaikkana. Se oli ennen kaikkea meille pienille ihmisille salaperäinen luonnonkappale, joka sai vilkkaat mielikuvituksemme liikkeelle. Olimme aivan varmoja, että vuoren sisällä on aarteita.
Siksi vietimme ystävieni kanssa yhden jos toisenkin iltapäivän istuen vuoren juurella. Hakkasimme kivillä vuoren pintaa, ja yritimme saada siitä paloja irti. Toisinaan kova uurastuksemme palkittiin pienen pienillä lohkareilla. Voi sitä ilon määrää.
Louhimisen ohessa usein mietimme, mitä kaikkea vielä yhdessä löytäisimmekään. Kenties kultaa. Tai ehkä fossiileja. Ne voisimme sitten lähettää kansallismuseoon. Meistä tulisi kuuluisia ja ennen kaikkea rikkaita. Kuka tietää.
Uteliaisuutemme vuoren salaisuuksia kohtaan kesti yllättävän pitkään. Lopulta kuitenkin tuli se päivä, jolloin vuoren reunalla elämää pitivät enää yllä vain maitohorsmat ja päivänkakkarat. Urakkamme oli tullut päätökseen.
Toisinaan palaan mielessäni edelleen tuon vuoren juurelle. Me emme löytäneet mammuttien fossiileja, eikä meistä tullut yhtä rikkaita kuin Roope Ankka. Tyhjin käsin emme silti jääneet.
Löysimme nimittäin toisemme. Jaoimme jännityksen, puntaroimme mahdollisuuksiamme ja hihittelimme haaveillemme.
Kaikki oli mahdollista. Valloitimmehan vuorta yhdessä.
