Minun ääriviivani

Tämä syksy on minulle erityinen. Ensimmäistä kertaa sitten esikoulun aloittamisen en nimittäin pakkaa koulureppuani aamuisin. Minä en ole enää opiskelija. 

Olenkin haikein mielin luopunut niin akateemisesta vapaudestani kuin rakkaasta opiskelijakortistani. Jääkää hyvästi 2,6 euron lounaat, opiskelijaterveydenhuolto ja puoli-ilmaiset teatteriliput. 

Muuttunut elämäntilanne on pakottanut minut tarkastelemaan ääriviivojani uudelleen. Kuka minä olen? Mitä minä haluan olla? Mikä minua määrittää?

Helpointa on tyypillisesti aloittaa ammatista ja työstä. Sorrun samaan. Papereiden mukaan minä olen ekonomi. Käyntikortissani on teollisuusyrityksen logo ja nimeni alla lukee englanniksi hinta-analyytikko. Tiedän hämmentävän paljon yksityiskohtia excelistä, kivenmurskauksesta sekä erilaisten koneiden kulu- ja varaosista – eikä se ole oikeastaan yhtään hassumpaa.

Työni on siltikin vain yksi osa elämääni.  Minussa on paljon muitakin värejä.

Minä kuulun perheeseen. Olen vaimo, tytär, sisko, lapsenlapsi, veljentytär, siskontytär ja serkku. Naimisiin mentyäni minusta tuli miniä, käly ja kummitäti. Lisäksi olen ystävä, kaveri, naapuri, kollega ja hyvän päivän tuttu.

Minulla on vahvat ja laajalle levinneet juuret. Olen suomalainen. Syntyperäinen ja suora eteläpohjalainen. Ex-jyväskyläläinen. Nykyisin tamperelainen. En kuitenkaan hervantalainen.

Minä myös puuhastelen monenlaisia asioita. Olen kuorolaulaja rotua altto, liian harvoin harjoitteleva pianisti sekä kaikenlaisten kulttuuririentojen sekakäyttäjä. Yritän olla säännöllinen kuntoilija, hassun hauska bloggari ja pullantuoksuinen kodin hengetär. Kalenterin perusteella olen myös seurakunta-aktiivi.

Omia ääriviivoja ja hallitsevia pohjasävyjä voi hahmottaa syvemmin muun muassa arvojen, uskonnon, poliittisten mielipiteiden, ruokavalion, erilaisten mieltymysten tai vaikka urheilujoukkueen perusteella. Minä olen esimerkiksi banaanin vankkumaton vihaaja ja Sensai 38°C -ripsivärin uskollinen puolestapuhuja. Meillä käydään kirkossa ja kannatetaan Ilvestä.

Yllätynkin jatkuvasti niin muiden kuin itseni kohdalla siitä, miten paljon vivahteita yhdessä ihmisessä voikaan olla. Itsestään on mahdollista kertoa niin monenlaista tarinaa! Aina ei edes tarvitse aloittaa työstä tai saavutuksista. Toisaalta joka kerta ei ole välttämätöntä keskittyä myöskään vain tummiin varjoihin.

Muutos tekee kaikesta vielä mielenkiintoisempaa. Huomenna minussa saattaa olla ihan toisenlaisia kuvioita ja yksityiskohtia. Ensi vuonna saatan olla koiranomistaja, kolumnisti tai vaikka kiipeilijä. Mistä kaikesta sitä matkan varrella tuleekaan vielä innostuttua. Jännittävää.

Parasta on olla juuri minä.

Kuvat: Olavi Rautio / Studio Lonka

Kompuroiminen sallittu

Viime talvena, katujen ollessa liukkaimmillaan, kävelin eräänä iltana ystävieni kanssa Tampereen Kalevassa. Matkamme kuitenkin keskeytyi hetkeksi, kun lähellämme talsinut mies liukastui ja kaatui maahan. Sen sijaan, että hän olisi pyytänyt apua tai voihkaissut voimasanoja, hänen ensimmäinen reaktionsa oli pyytää anteeksi. 

Ja minä mietin, että jo on maailma kummalliseksi mennyt. Mistä lähtien kompuroimisessa on ollut jotain anteeksipyydettävää? 

Tarkemmin pohdittuani oivalsin, että niinhän minä silti helposti ajattelen. Että virheiden tekeminen on väärin – tai vähintäänkin hyvin vältettävää. Että hetkellinen elämässä kompastelu on noloa ja kiusallista. Että pää edellä mutaan mätkähtäminen on täysin omaa typerää syytä, eikä siihen soppaan tule sotkea muita.

Tällainen ajattelutapa johtaa valitettavasti siihen, ettei peliä uskalla puhaltaa seis silloinkaan, kun juna on menossa tuhatta ja sataa pois raiteiltaan. Vauhdin sokaisemana sitä uskottelee itselleen, että kyllä tässä pärjätään. Että suokaa anteeksi, mikäli luhistuva korttitaloni millään tavalla häiritsee teidän muiden, elämässä onnistuneiden ihmisten täydellistä arkea.

Fakta on kuitenkin se, että elämä voi joskus kampittaa ihmisen monesta eri syystä. Kokemuksen, osaamisen, tuen ja ohjauksen puute voivat yksin tai yhdessä johtaa tilanteeseen, jossa kommelluksilta ei voi välttyä. Toisinaan myös sattumalla ja epäonnella on iso osuus harha-askelten syntymisessä. 

Hulluinta on se, että epäonnistuessa suurimpana huolenaiheena ovat yleensä kömmähdyksen mahdolliset silminnäkijät. Että ihan sama verta vuotavalla polvella tai järkyttyneellä mielellä, kunhan vain kukaan ei näe eikä kuule.

Minä olen kuitenkin sen verran naiivi, etten lähtökohtaisesti usko Niinistönkin nimittämien tolkun ihmisten vaanivan jokaisen nurkan takana toistensa töppäyksiä. Toki jokainen tietää sen muiden möhläyksistä elävän ihmisloisen, mutta heidän kohdallaan kyse on lähinnä suuresta mielen köyhyydestä. 

Oman kokemukseni mukaan ihmiset haluavat yleensä auttaa. Yllättävän moni kysyy vähintäänkin, että onko kaikki okei. Oli sitten kyse pyörällä kaatumisesta, kaupan lattialle levinneistä tomaateista tai täysin farssiksi menneestä esiintymisestä. Tai työssä tehdystä kalliista virheestä, epäonnistuneesta ihmissuhteesta tai muuten vain päin metsää menneestä elämänvalinnasta. 

Jos niin ei jostain kumman syystä kuitenkaan käy, tee asialle jotain. Makaa vaikka sen kaatuneen pyörän vieressä niin pitkään, että sinut huomataan. Huuda apua ja vaadi tukea. Maailmassamme täytyy olla tilaa horjahduksille, erehdyksille ja töppäyksille – niissä ei useimmiten ole mitään anteeksipyydettävää.