Sitä kutsutaan jouluksi

Mitä mahtavat naapurit ajatella

kun ei ole kuusta, ei edes kirkkaita jouluvaloja

Kuinka mahtavat sukulaiset yllättyä

kun ei tullutkaan jouluterveisiä lähetettyä

Ja kyllä mahtavat villakoirat ihmetellä

kun saa hiippalakeissa tonttupolkkaa hypellä

Entä mitä mahtoi ajatella tuo enkeli

kun ilosanoman kanssa siivillään maahan lenteli

Kuinka mahtoi yllättyä Maria, tuo tyttö nuori

kun kuuli,

että juuri hänen pienokaisestaan tulisi suuri

Ja kyllä mahtoivat ihmetellä paimenet kedolla,

kun kuuntelivat laulua

täynnä iloa, rauhaa ja toivoa

Seimeen kätkettynä olisi lapsi

joka viimein muuttaisi kaiken paremmaksi.

Mutta mitä mahtoi ajatella Jumala

kun lähetti tänne oman poikansa

tämän maailman lasten käsiin

sydämiin koviin ja kylmiin

Meitä mahtoi ajatella.

Elämäni miehet 2/3

Aavistin syntymäsi jo ennen kuin minulle ja siskolleni edes kerrotiin perheeseen saapuvasta iltatähdestä. Siitä on merkintä päiväkirjassani.

Ja ei mennyt kauaa, kun minusta todella tuli isosiskosi. Olin 13-vuotias. Lähes saman ikäinen kuin sinä olet nyt.

Isä lähetti yöllä viestin sairaalasta, että nyt on veli syntynyt. Hymyilin leveästi ja painoin pääni takaisin tyynyyn. Minulla ei käynyt ollenkaan mielessä, että siskoani tai seurauksemme tulleita isovanhempiamme olisi myös saattanut kiinnostaa tämä 3100 grammaa painava uutinen.

Olin niin onnellinen ja ylpeä sinusta, minun pienestä punatukkaisesta veljestäni. Hoidin sinua alusta asti suurella innolla. Vaihdoin vaippoja, syötin, nukutin ja leikitin. Se oli ihanaa.

Erityisen hauskaa kehitystäsi oli seurata silloin, kun opettelit puhumaan. Muistat varmaan, kuinka r-kirjain tuotti aluksi hankaluuksia. Voi sitä onnen päivää, kun istuimme olohuoneen lattialla ja kymmenien toistojen jälkeen halmaasta tuli lopulta harrrrmaa.

Sanaisen arkun avattuasi olet ilahduttanut oivalluksillasi perhettämme monesti. Onhan se esimerkiksi totta, että lehmän kakka haisee ihan paskalle. Miten uskomattoman teräviä havaintoja 3-vuotias osaakaan tehdä elämän realiteeteista.

Isosiskonasi oleminen on yksi parhaimmista asioista mitä tiedän. Samalla se on myös äärettömän raskasta. Täytyy syödä jäätelöä ja käydä huvipuistoissa. Pitää kokeilla seinäkiipeilyä, trampoliinihallia ja köysiratapuistoa. Kerran oli pakko myös leikkiä lasersotaa. Mutta minkäs teet.

Niin kivaa kun kanssasi onkin kokeilla kaiken maailman hömpötyksiä, parhaimmat yhteiset hetket ovat  kuitenkin varsin arkisia. Piknik takapihalla. Yökyläilyt. Iltapalalla syödyt voileivät ja kuuma kaakao. Tai se kuinka hiljattain kauhistelit, miten en ole ikinä maistanut vanilja-suklaan makuista Paula-vanukasta. Sehän on täysin erilainen kuin suklaa-vanilja -versio, eikä sitä löydy kotipaikan S-marketista. 

Nykyään sinun kumisaappaasi ovat minulle aivan liian isot. Sinä ja sinun vaaleat kiehkurasi kasvavat hurjaa vauhtia. Se on hassua, vaikka niinhän sen kuuluukin mennä.

Sinusta on vaikka mihin. Usko pois. Olet äärimmäisen lahjakas, esimerkiksi matematiikassa ja musiikissa. Samalla olet myös ihailtavan herkkä ja aito. Toivon todella, ettei kukaan koskaan polje kaunista sydäntäsi.

Ja vaikka vastaat viesteihini lähinnä ”joo” tai ”ok” (jos vastaat), minä tiedän, että sanojesi taakse kätkeytyy paljon enemmän. Huomaan sen, kun halaat minua aina tullessa ja mennessä. Siitäkin huolimatta että olisin taas kerran pakottanut sinut pelaamaan lautapelejä kanssani.

Olet mahtava pikkuveli.

Terveisin,

se vanhempi sisko

PS. Alla yksi hauskimmista kuvista sinusta häistämme. Kiitos, kun sain julkaista sen.

Kuva: Minttu Saarni

Elämäni miehet

Isälläni on tänään syntymäpäivä. Sen kunniaksi aloitan kolmen tekstin sarjan, jossa kerron pieniä palasia elämäni tärkeimmistä miehistä. Jännityksen ylläpitämiseksi en tosin vielä paljasta, keitä he ovat. Sanonpa vain, että he ovat kaikki valtavan ihania.

Aloitan hänestä, joka on ollut elämässäni pisimpään. Isästäni.

Minä olen iskän tyttö. Olen aina ollut. Äitikin on ihan kiva, mutta jotenkin iskän kanssa tulemme erityisen hyvin juttuun. Kenties siksi, että olemme melko samanlaisia. Nautimme molemmat neuroottisen paljon suunnitelmista, suorista linjoista ja systemaattisuudesta. Tämä näkyy niin erilaisina to do -listoina kuin siinä, miten haravoimme syyslehdet pihasta pois suorakulmio kerrallaan.

Isäni on aina kuunnellut kiinnostuneena loputtomia juttujani, taputtanut hassuille lauluesityksilleni ja vastannut kärsivällisesti hölmöihin kysymyksiini. Hän on näyttänyt minulle kädestä pitäen kuinka solmitaan kengännauhat, perataan ahven ja ajetaan autoa.

Iskä on myös tentannut minua kokeisiin, oikolukenut esseitäni ja opettanut, millä tavalla englannin sanat jäävät parhaiten mieleen. Aika hyvin siihen nähden, että itsellään jäi lukio kesken.

Luonteeltaan tämä pitkäaikaisin puuronkeittäjäni on itse hyvyys, lempeys ja laupeus. Hänen kanssaan ei saa riitaa syntymään edes väkisin. Muistankin suuttuneeni isälleni ainoastaan kerran. Olin tällöin lähdössä kiukuspäissäni dramaattisesti ovet paukkuen ulos, ja päätin sanoa jotain oikein sivaltavaa. "Syö pääsi" oli paras mihin pystyin. Paiskasin oven kiinni, ja taisin olla tilanteesta yhtä hämmentynyt kuin isäni.

Olenkin aika varma, että jos iskä olisi lintu, hän olisi rauhankyyhky. Mikäli siis Martti Ahtisaari jää joskus eläkkeelle, Kauhavalta löytyy hyvä seuraaja rauhanneuvottelijaksi. Kokemustakin on kertynyt: perheemme kolmella naisella on taipumus saada keskenään joskus suhteettoman kova meteli aikaiseksi.

Isäni on aina tukenut minua valinnoissani. Hän on haastanut, kannustanut ja ollut läsnä. Hulluimmatkin ideani ovat saaneet positiivisen ja innostuneen vastaanoton. Laskuvarjohyppykurssini oli mahtava mahdollisuus ja kesävaihto Kanadassa upea kokemus.

Ja mikä parasta, iskä näyttää jatkuvasti arjessa sen, että hän välittää. Hän soittelee, laittaa viestiä ja kyselee kuulumisia. Kotona vieraillessani pihasauna lämpenee pyytämättä. Ja mikäli joskus kaipaan apua, iskä on tarvittaessa valmis tuomaan Tampereelle asti sirkkelin, jolla jumiin jäänyt polkupyörän lukko saadaan poikki.

Sellainen iskä on.

Minun on jotenkin tavattoman helppo hengittää.

Hyvää syntymäpäivää iskä!

Rakkaudella,
vanhin nappula

hei isät

tiedän että arki vaatii raskaat veronsa

tuhansia tunteja, kilometrejä ja euroja

hei isät

tytöt ei tarvi koruja ylellisiä

niin paljon kuin ne tarvii isiä

hei isät

pojat ei vaadi vempeleitä ihmeellisiä

enempää kuin ne kaipaa isiä

muistakaa isäpapat että teitä tarvitsevat

ne geeneistänne kootut esimerkeillänne hiotut

pysykää heidän lähellä ja käytettävissä

pitäkää lämpimällä paikalla sydämessä

mutta isät

vaikkei ne aina kehtaa sanoin sitä tunnustaa

lopulta ne huolenpitoanne osaa arvostaa

hei isät teidän ei tarvi olla täydellisiä

riittää kunhan ootte isiä

- Hei isät (Eve & Ossi) -

Se on pukeutumiskysymys

Hyvät marraskuun marisijat. Koen velvollisuudekseni ilmoittaa, että tälle kaiken verhoavalle harmaudelle ei ole näkyvissä loppua. Auringon viimeisimmistä liikkeistä ei ole havaintoja, eikä sen piilopaikkaa ole valitettavasti onnistuttu tänäkään vuonna paikantamaan.

Kukaan ei myöskään ole saanut kiinni sitä herra sadepilveä, joka röyhkeästi sumuttaa suihkepullollaan kylmää vettä kaikkien tunnollisten työmatkapyöräilijöiden väsyneille kasvoille aamuisin. 

Syksyn synkkyys näyttää kaikessa surkeudessaan olevan väistämätön osamme.

Mikäli kuitenkin valitsemme selviytyä näistä vuoden vaikeimmista viikoista, on meidän laitettava masentuneet mielemme yhteen. Nyt jos koskaan on syytä valjastaa käyttöön kaikenlaiset life hackit ja niksi-pirkat, joiden avulla tämä kamala kuoleman kuukausi voisi olla hieman siedettävämpi.

Saanen siis esitellä teille omia keinojani ankeuden vähentämiseen.

Kaikkein merkittävimmät marraskuista elämänlaatua parantavat tekijät ovat kumisaappaat sekä vedenpitävät housut ja takki. Ilmankin pärjää, mutta kun on tarpeeksi monta kertaa töihin päästyään puristanut kummastakin sukasta desin kuravettä lattialle ja pyyhkinyt siinä samalla kaulalle valuneen meikkivoiteen, sitä luonnollisesti pohtii tilanteen välttämättömyyttä. Märissä farkuissa paleleminen on myös omiaan aiheuttamaan muuttohalukkuutta tämän lintukodon rajojen ulkopuolelle.

Mutta koska kotiin ei oikein voi jäädä, eikä työnantajani ole toistaiseksi antanut tiimillemme lupaa hankkia etätoimistoa Balilta, ainut järkevä ratkaisu oli turvautua Gore-Texiin. Ja kas vain, marraskuu muuttui millin mukavammaksi. Tämä kuukausi jos mikä on pukeutumiskysymys.

Oikeanlainen vaatetus tekee lopulta aika monen muunkin asian elämässä keskimääräistä helpommaksi.

On esimerkiksi aivan eri asia kohdata vastoinkäymiset kääriytyneenä positiivisuuden peittoon kuin synkkyyden säkkiin. Kaikenlaiset ristiriidat puolestaan ratkeavat  todennäköisemmin kietoutuneena rauhan lippuun – ei kiristettynä kuristavaan korsettiin. 

Joskus kannattaa kokeilla myös lempeyden lapasia, nauravaa nuttua tai vaikka hilpeää huopahattua. Sillä kuten kaikki tyylitietoiset tietävät, pienillä asusteilla voi olla hurjan suuri vaikutus kokonaisilmeeseen. Yhtäkkiä vesilasit ovatkin puoliksi täynnä, ja kenties sillä herra sadepilvelläkin on hopeareunuksensa.

Jotenkin minusta tuntuu, että saatamme sittenkin selvitä marraskuusta.

Minun ääriviivani

Tämä syksy on minulle erityinen. Ensimmäistä kertaa sitten esikoulun aloittamisen en nimittäin pakkaa koulureppuani aamuisin. Minä en ole enää opiskelija. 

Olenkin haikein mielin luopunut niin akateemisesta vapaudestani kuin rakkaasta opiskelijakortistani. Jääkää hyvästi 2,6 euron lounaat, opiskelijaterveydenhuolto ja puoli-ilmaiset teatteriliput. 

Muuttunut elämäntilanne on pakottanut minut tarkastelemaan ääriviivojani uudelleen. Kuka minä olen? Mitä minä haluan olla? Mikä minua määrittää?

Helpointa on tyypillisesti aloittaa ammatista ja työstä. Sorrun samaan. Papereiden mukaan minä olen ekonomi. Käyntikortissani on teollisuusyrityksen logo ja nimeni alla lukee englanniksi hinta-analyytikko. Tiedän hämmentävän paljon yksityiskohtia excelistä, kivenmurskauksesta sekä erilaisten koneiden kulu- ja varaosista – eikä se ole oikeastaan yhtään hassumpaa.

Työni on siltikin vain yksi osa elämääni.  Minussa on paljon muitakin värejä.

Minä kuulun perheeseen. Olen vaimo, tytär, sisko, lapsenlapsi, veljentytär, siskontytär ja serkku. Naimisiin mentyäni minusta tuli miniä, käly ja kummitäti. Lisäksi olen ystävä, kaveri, naapuri, kollega ja hyvän päivän tuttu.

Minulla on vahvat ja laajalle levinneet juuret. Olen suomalainen. Syntyperäinen ja suora eteläpohjalainen. Ex-jyväskyläläinen. Nykyisin tamperelainen. En kuitenkaan hervantalainen.

Minä myös puuhastelen monenlaisia asioita. Olen kuorolaulaja rotua altto, liian harvoin harjoitteleva pianisti sekä kaikenlaisten kulttuuririentojen sekakäyttäjä. Yritän olla säännöllinen kuntoilija, hassun hauska bloggari ja pullantuoksuinen kodin hengetär. Kalenterin perusteella olen myös seurakunta-aktiivi.

Omia ääriviivoja ja hallitsevia pohjasävyjä voi hahmottaa syvemmin muun muassa arvojen, uskonnon, poliittisten mielipiteiden, ruokavalion, erilaisten mieltymysten tai vaikka urheilujoukkueen perusteella. Minä olen esimerkiksi banaanin vankkumaton vihaaja ja Sensai 38°C -ripsivärin uskollinen puolestapuhuja. Meillä käydään kirkossa ja kannatetaan Ilvestä.

Yllätynkin jatkuvasti niin muiden kuin itseni kohdalla siitä, miten paljon vivahteita yhdessä ihmisessä voikaan olla. Itsestään on mahdollista kertoa niin monenlaista tarinaa! Aina ei edes tarvitse aloittaa työstä tai saavutuksista. Toisaalta joka kerta ei ole välttämätöntä keskittyä myöskään vain tummiin varjoihin.

Muutos tekee kaikesta vielä mielenkiintoisempaa. Huomenna minussa saattaa olla ihan toisenlaisia kuvioita ja yksityiskohtia. Ensi vuonna saatan olla koiranomistaja, kolumnisti tai vaikka kiipeilijä. Mistä kaikesta sitä matkan varrella tuleekaan vielä innostuttua. Jännittävää.

Parasta on olla juuri minä.

Kuvat: Olavi Rautio / Studio Lonka

Kompuroiminen sallittu

Viime talvena, katujen ollessa liukkaimmillaan, kävelin eräänä iltana ystävieni kanssa Tampereen Kalevassa. Matkamme kuitenkin keskeytyi hetkeksi, kun lähellämme talsinut mies liukastui ja kaatui maahan. Sen sijaan, että hän olisi pyytänyt apua tai voihkaissut voimasanoja, hänen ensimmäinen reaktionsa oli pyytää anteeksi. 

Ja minä mietin, että jo on maailma kummalliseksi mennyt. Mistä lähtien kompuroimisessa on ollut jotain anteeksipyydettävää? 

Tarkemmin pohdittuani oivalsin, että niinhän minä silti helposti ajattelen. Että virheiden tekeminen on väärin – tai vähintäänkin hyvin vältettävää. Että hetkellinen elämässä kompastelu on noloa ja kiusallista. Että pää edellä mutaan mätkähtäminen on täysin omaa typerää syytä, eikä siihen soppaan tule sotkea muita.

Tällainen ajattelutapa johtaa valitettavasti siihen, ettei peliä uskalla puhaltaa seis silloinkaan, kun juna on menossa tuhatta ja sataa pois raiteiltaan. Vauhdin sokaisemana sitä uskottelee itselleen, että kyllä tässä pärjätään. Että suokaa anteeksi, mikäli luhistuva korttitaloni millään tavalla häiritsee teidän muiden, elämässä onnistuneiden ihmisten täydellistä arkea.

Fakta on kuitenkin se, että elämä voi joskus kampittaa ihmisen monesta eri syystä. Kokemuksen, osaamisen, tuen ja ohjauksen puute voivat yksin tai yhdessä johtaa tilanteeseen, jossa kommelluksilta ei voi välttyä. Toisinaan myös sattumalla ja epäonnella on iso osuus harha-askelten syntymisessä. 

Hulluinta on se, että epäonnistuessa suurimpana huolenaiheena ovat yleensä kömmähdyksen mahdolliset silminnäkijät. Että ihan sama verta vuotavalla polvella tai järkyttyneellä mielellä, kunhan vain kukaan ei näe eikä kuule.

Minä olen kuitenkin sen verran naiivi, etten lähtökohtaisesti usko Niinistönkin nimittämien tolkun ihmisten vaanivan jokaisen nurkan takana toistensa töppäyksiä. Toki jokainen tietää sen muiden möhläyksistä elävän ihmisloisen, mutta heidän kohdallaan kyse on lähinnä suuresta mielen köyhyydestä. 

Oman kokemukseni mukaan ihmiset haluavat yleensä auttaa. Yllättävän moni kysyy vähintäänkin, että onko kaikki okei. Oli sitten kyse pyörällä kaatumisesta, kaupan lattialle levinneistä tomaateista tai täysin farssiksi menneestä esiintymisestä. Tai työssä tehdystä kalliista virheestä, epäonnistuneesta ihmissuhteesta tai muuten vain päin metsää menneestä elämänvalinnasta. 

Jos niin ei jostain kumman syystä kuitenkaan käy, tee asialle jotain. Makaa vaikka sen kaatuneen pyörän vieressä niin pitkään, että sinut huomataan. Huuda apua ja vaadi tukea. Maailmassamme täytyy olla tilaa horjahduksille, erehdyksille ja töppäyksille – niissä ei useimmiten ole mitään anteeksipyydettävää.

Suru on lopulta kunniavieras

Minun rakas Isuni, ihana isoäitini, nukkui pois vuosi sitten. Se on ollut kaikkein vaikein asia elämässäni. 

Viime syksy olikin harmaampi kuin koskaan aikaisemmin. Suru asteli mustassa kaavussaan koputtamatta sisälle – sen kummemmin lupaa kysymättä. Se tuli röyhkeästi ja ryminällä, enkä minä tiennyt, miten sen seurassa ollaan. Pelkäsin vain, että se oli tullut jäädäkseen. 

pysy suru siellä

minun sisällä

äläkä pulpahda pintaan

sillä en tiedä

kuinka sinulle puhutaan

Siinä se kuitenkin istui pöydän ääressä. Huomasin pian, miten ikävää seuraa Suru onkaan. Vaikkei se sano mitään, jo pelkästään sen läsnäolo saa sydämen puristuksiin niin, ettei henki tunnu kulkevan. Sitä on vaikea katsoa silmiin. 

Se ei silti lakannut tuijottamasta minua. Lopulta Suru ojensikin minulle kynän ja paperia. Se nyökkäsi merkiksi siitä, että minun tulisi kirjoittaa. Ja minähän kirjoitin. 

Kirjoitin niin kauan, että hurjimmatkin ajatusteni aallokot olivat tyyntyneet valkoisten sivujen lehdillä. Annoin sanojeni virrata niin pitkään, että näin kyynelteni läpi jälleen elämän. Joskus kaksi sanaa riittivät. Toisinaan mieleni myrsky rauhoittui vasta useamman sivun jälkeen.

en halua ajatella sinua

en uskalla

sillä silloin kohtaan ne rajat

jotka tämän elämän määrittävät

enkä pidä niistä

–––––––––––––––

minne laitan yhteiset hetket

missä säilytän niitä

sillä ilman sinua 

ei ole paikkaa

––––––––––––––

Kyllä minä ne silti talletan

sirottelen sieluni sopukoihin

mutten tiedä 

mitä niillä enää teen

en vielä tiedä 

Ajan myötä Surun vierailut harvenivat. Onneksi. Toki se on jättänyt jälkensä tähän taloon, sillä niinhän kaikki vieraat tavalla tai toisella tekevät. Suru laittoikin kaipauksen ja ikävän koristamaan hyllykköjäni. Ne kuuluvat nykyään sisustukseen, ja oikeastaan ne ovat aika kauniita.

Toki Suru tekee toisinaan edelleen yllätysvierailuja – minkäs se luonteelleen mahtaa. Näin kävi, kun minulla oli syntymäpäivä, eikä Isu soittanutkaan. Tai kun valmistuin. Sain vakituisen työpaikan. Tai ihan vaan silloin, kun laitoin villasukkia jalkaani. Kun olisi niin paljon kerrottavaa.

Tällaisissa hetkissä uskallan kuitenkin nykyään katsoa Surua silmiin. Se kostuttaa kyllä silmät, mutta se puristaa kerta kerralta hieman vähemmän. Surun seurassa nimittäin suurestakin menetyksestä voi lopulta tulla kaunis muisto.

Ja siksi se on kunniavieras.

kyllä minun olisi pitänyt aavistaa

että lähdet aivan tuota pikaa

sillä olinhan minä nähnyt

kuinka sinä näännyt

ikävästä

vaikka me olimme siinä lähellä

se tärkein ei enää ollut vierellä

sitä sinä kaipaat

Ja sen sinä sait.

Isuni nukkui pois 2.9.2017 lastensa ympäröimänä. Kaikki yllä olevat runot olen kirjoittanut tuon syksyn aikana. 

Irti päästämisen jalo taito

Kyky päästää irti. Siinä onkin yksi ihmisen tärkeimmistä taidoista. Se on oikeastaan selviytymisen ehto, mikäli ihanteena ylipäätään on pysyä suhteellisen täysjärkisenä maanantaista sunnuntaihin 52 viikkoa vuodesta. Hyvinvoinnin kannalta olisikin hyvä oppia hellittämään otetta oikeissa kohdissa. Elämän voi toki käyttää takertumalla tiukasti kaikkeen pian mainittavaan, mutta aikamoista rämpimästähän se silloin on.

Mistä sitten pitäisi päästää irti? 

Otetaan helpot ensin. Niin yksilölle kuin yhteiskunnalle olisi edullista pyrkiä eroon päihteistä, valkoisesta sokerista ja ylimääräisestä rasvasta. Riippuvuuksille, liialle tavaralle, muoville, öljylle, velkakierteelle, vanupuikoille ja kertakäyttöisyydelle tulisi myös näyttää ulko-ovea. Helppo homma, vai mitä.

Lisätään vaikeusastetta. Menneestä voi myös päästää irti. Toistan vielä. Eilisen voi antaa mennä menojaan. Katkeruus ja kauna ovat kaikkein painavimpia matkalaukkuja. Paha mieli, pettymys ja pakkoajatukset eivät ole myöskään sen kevyempiä – puhumattakaan nyt ahdistuksesta tai häpeästä. Näistä laukuista kannattaisikin irrottaa suosiolla ote. Ne voi jättää esimerkiksi yksi kerrallaan tienvarteen. Tai viskata voimalla jokeen. Vaikka sitten terapeutin kanssa. 

Eikä lista tähän lopu. Irti tulisi päästää myös täydellisyyden tavoittelusta, epärealistisista odotuksista sekä muiden asettamista vaatimuksista ja niiden tuomista paineista. Vapaaksi niistä. On myös olemassa paljon asioita, joita ei voi muuttaa ja joille ei voi mitään. Irti niistäkin.

Niin hankalaa kuin se onkin, joskus myös ihmisistä on päästettävä irti. On turha tuhlata aikaa seurustelusuhteeseen, jossa ei ole tulevaisuutta. Tai niin kutsuttuihin kavereihin, jotka vievät aivan väärään suuntaan. Erityisen voimakkaasti on syytä ravistella itsensä irti ihmisestä, joka saa sielun lommoille ja ihon mustelmille. 

Kaikkein raskainta irti päästäminen on kuitenkin siellä, missä aika ja ikuisuus kohtaavat. Siellä, missä otteen hellittäminen tarkoittaa toisen päästämistä rajan tuolle puolen. Se tekee kipeää.

Niin.

Irti päästäminen on monesti se vaikein vaihtoehto. Usein myös pelottavin. Läheskään aina muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan valitettavasti ole.

Tämä ei onneksi ole koko totuus.

Nimittäin kun päästää irti, voi samalla tarttua johonkin uuteen. Tähän päivään. Valoon. Ystäviin. Perheeseen. Rakkauteen.

Voi tarttua elämään.

Isoksi kasvamisen ihanuus

Aikuistuminen on epämääräinen käsite. Onhan se luonteeltaan sellainen monivaiheinen sekamelska, ettei sitä oikein voi määritellä tyhjentävästi. Aikuisuutta odotetaan ja ihannoidaan, mutta toisaalta sitä vältellään – riippuen ihan siitä, minkälaisia mahtavuuksia tai mörököllejä siihen kukin mielessään liittää. 

Enkä oikeastaan tiedä, mihin aikuistuminen loppuu. Jos se edes koskaan loppuu. Olen kuitenkin aika varma, mistä se käytännössä alkaa: omilleen muuttamisesta.

Minä muutin lapsuudenkodistani pysyvästi pois viisi vuotta sitten. Pienen pieni omaisuuteni kuljetettiin Jyväskylään, jossa asetuin asuttamaan kahden ystävättäreni kanssa kolmiota keskustan tuntumaan. Uusi elämänvaihe opiskelijana tuntui äärimmäisen jännittävältä. Aikuistuminen oli parasta ikinä. 

Minä olisin nyt vapaa ja itsenäinen, oman arkeni valtiatar. Kävisin itse ruokakaupassa, pesisin itse pyykkini ja maksaisin itse laskuni. Saisin tehdä kaiken juuri niin kuin haluan – ja milloin haluan. 

Vapauden lisäksi maalaistytön mieltä kutkuttivat koti kämppiksineen, kaupunki kulttuuritapahtumineen ja koulu kursseineen. Elämä sykki aivan uudenlaisessa rytmissä tarjoten parastaan. 

Hyvin pian kuitenkin huomasin, että aikuistuminen voi olla aluksi myös raskainta ikinä. Tai ainakin työläintä.

Ensimmäiseksi opettelin lausumaan uuden kotiosoitteeni katu-uskottavasti – mitäs muutin Cygnaeuksenkadulle. Vasta tämän jälkeen oli turvallista siirtyä ulos kartoittamaan lähiympäristön maamerkkejä. Lähtökohtaisestihan kaikki paikat olivat hukassa: lähikauppa, taloyhtiön roskakatos, luentosali, kirjasto, lenkkipolku ja lempikahvila. 

Teknisiä haasteita toivat puolestaan valaisimien kiinnittäminen, patterien ilmaaminen ja pesukoneen asentaminen. Kaiken tohinan keskellä piti vielä yrittää pitää mielessä alaoven ovikoodi, yliopiston käyttäjätunnukset sekä kymmenien uusien ihmisten nimet. Huh.

Moni asia ratkesi onneksi kysymällä ja apua pyytämällä. Vaikein kohdattava oli kuitenkin katujen kulmilla kiemurteleva Herra Epävarmuus, jolla on taito saada reippaimmatkin polvilleen kieroilla kuiskailuillaan. Löydätkö ystäviä? Pidetäänkö sinusta? Ymmärrätkö luentoja? Läpäisetkö tentit? Riittävätkö rahat? Tuskinpa.

Tätä hölynpölyä oli ja on tietysti turha jäädä kuuntelemaan. Täytyy vain rohkeasti ottaa itseään kädestä kiinni ja jatkaa matkaa. Myöhemmin oivalsin, että tuon vanhan ketun kohtaaminen oli myös huomattavasti helpompaa, jos sattui paikalle ystävän kanssa. Sen kuin vain näytitte sille kieltä, ja juoksitte lällätellen kotiin nauttimaan teestä ja sympatiasta. 

Onneksi aikuistumisen ensi askeleita voi keventää. Sen kun vain palaa toisinaan vapauden ja vastuun keskeltä lapsuudenkotiin. Lieveilmiönä on tosin taantuminen 15-vuotiaan tasolle kiukutteluineen. Mutta hyvät vanhemmat, koittakaa ymmärtää: itsensä henkilökohtaisena matkaoppaana toimiminen on aluksi todella väsyttävää. Tekeekin hyvää sujahtaa välillä takaisin tarvitsevan ja autettavan lapsen rooliin – jotta voi taas harjoitella reippaan ja vastuuntuntoisen aikuisen elämää.

Ja kyllähän se arki alkaa siitä lopulta sujua. Ajan myötä Herra Epävarmuudenkin on kartettava sinua yhä useammin, sillä sinä todellakin opit, osaat ja pärjäät. Huomaat kyllä.

Pentik-vaimous

Oletko koskaan kuullut Pentik-vaimosta? Hänestä, jonka täydellisestä olohuoneesta, virheettömistä ihohuokosista ja loputtomasta myönteisyydestä lehdet kirjoittavat. Kenties. 

Mikäli tämä ihmislaji on sinulle kuitenkin täysin vieras, älä huoli, teen sen sinulle tutuksi. Äläkä suotta anna termin hämätä. Pentik-vaimous ei varsinaisesti liity siviilisäätyyn. Kyseessä on pikemminkin elämäntapa. 

Pentik-vaimo on keittiön jumalatar. Hän hallitsee niin etniset ruoat kuin perinneherkut. Hävikkiä ei synny, koska ruokalista on suunniteltu etukäteen – satokauden kasvikset huomioiden. Tarvittaessa ylijääneestä kaurapuurosta pyöräytetään tuoreet sämpylät ja päiväysvanhasta kermaviilistä leivotaan työkavereille marjapiirakka.

Pentik-vaimon kodissa on hyvä olla. Se on siisti ja tyylikäs, mutta samalla lämmin ja kotoisa. Tyynynpäälliset ja ikkunaverhot ovat omaa käsialaa, kuten myös kylpyhuoneen virkattu matto. Ilmassa tuoksuvat rauha ja rakkaus, mitä viestivät myös seinille kehystetyt kultaisimmat muistot.

Pentik-vaimo pitää huolta itsestään. Hän käyttää silmänympärysvoidetta ja kuorii ihonsa säännöllisesti. Hän vahvistaa tukilihaksiaan Pilates-tunnilla ja mieltään Maaret Kallion kirjoituksilla. Kiitollisuuspäiväkirjaakin hän täyttää aina ennen nukkumaanmenoa. 

Luonteeltaan Pentik-vaimo on lämmin, rakastettava ja äärettömän nöyrä. Hänestä on helppo pitää. Hän solmii ja ylläpitää syviä ystävyyssuhteita, tekee vapaaehtoistyötä ja askartelee sukulaisille joulukortit. Hänen sydämessään on tilaa maailman lapsille, naapuritalon vanhuksille ja pihaan eksyneelle siilille.

Pentik-vaimo on täydellinen. Niin täydellinen, että olemme ottaneet ystäviemme kesken tavaksi jakaa toisillemme leikkimielisesti pisteitä Pentik-vaimoudesta. Minullekin niitä on kertynyt jo aika monta.

Voit kuitenkin huokaista helpotuksesta ja vapautua tästä harhakuvitelmasta. Täysverisiä Pentik-vaimoja ei nimittäin ole olemassakaan. Moni pääsee kyllä lähelle. Todellisuudessa kuitenkin siellä, missä on Pentik-vaimo, lymyilee myös Market-vaimo. Hänet luultavasti tunnetkin jo.

Market-vaimo ei aina muista, jaksa tai viitsi. Hänellä on pyykit pesemättä, pölyt pyyhkimättä ja kirjaston kirjat palauttamatta. Hän venyttää niin hiustenpesua kuin pinttyneen kattilan tiskausta. Vieraspatjankin hän kantaa varastoon vasta kolme viikkoa vieraiden lähdön jälkeen.

Market-vaimon ruskea kastike palaa pohjaan ja pannukakku unohtuu uuniin. Raskaan työviikon jälkeen hän sortuu eineksiin, ja jälkiruoaksi hän napostelee pahaan oloon asti irtokarkkeja.

Ei ole tavatonta, että Market-vaimo väsyy ja ärsyyntyy. Elämä ei aina tunnu suurelta lahjalta, eikä uusi päivä jännittävältä seikkailulta. Toisinaan Market-vaimo kyllästyykin niin itseensä kuin idiootteihin ympärillään. Litra jäätelöä ja kaksi tuotantokautta Gilmoren tyttöjä helpottavat hieman, mutta seuraava aamu saattaa silti alkaa väärällä jalalla.

En tiedä sinusta, mutta minä löydän itsestäni sekä Pentik- että Market-vaimon. Onkin ihan okei olla niitä molempia yhtä aikaa. Valtasuhteet voivat tietysti vaihdella tunnista, päivästä tai viikosta riippuen, mutta oleellista on, ettei kummastakaan tarvitse pyrkiä eroon. 

Pentik-vaimo nimittäin tarvitsee vastapainokseen Market-vaimon ja toisinpäin. Ääripäiden kanssa on siis syytä olla varovainen, sillä ilman toinen toistaan Market-vaimo vajoaa helposti synkkyyteen ja Pentik-vaimo sortuu  liialliseen suorittamiseen. 

Eläkööt he siis sulassa sovussa keskenään: Pentik-vaimo ja Market-vaimo.