torstai 30. elokuuta 2018

Irti päästämisen jalo taito

Kyky päästää irti. Siinä onkin yksi ihmisen tärkeimmistä taidoista. Se on oikeastaan selviytymisen ehto, mikäli ihanteena ylipäätään on pysyä suhteellisen täysjärkisenä maanantaista sunnuntaihin 52 viikkoa vuodesta. Hyvinvoinnin kannalta olisikin hyvä oppia hellittämään otetta oikeissa kohdissa. Elämän voi toki käyttää takertumalla tiukasti kaikkeen pian mainittavaan, mutta aikamoista rämpimästähän se silloin on.

Mistä sitten pitäisi päästää irti? 

Otetaan helpot ensin. Niin yksilölle kuin yhteiskunnalle olisi edullista pyrkiä eroon päihteistä, valkoisesta sokerista ja ylimääräisestä rasvasta. Riippuvuuksille, liialle tavaralle, muoville, öljylle, velkakierteelle, vanupuikoille ja kertakäyttöisyydelle tulisi myös näyttää ulko-ovea. Helppo homma, vai mitä.

Lisätään vaikeusastetta. Menneestä voi myös päästää irti. Toistan vielä. Eilisen voi antaa mennä menojaan. Katkeruus ja kauna ovat kaikkein painavimpia matkalaukkuja. Paha mieli, pettymys ja pakkoajatukset eivät ole myöskään sen kevyempiä – puhumattakaan nyt ahdistuksesta tai häpeästä. Näistä laukuista kannattaisikin irrottaa suosiolla ote. Ne voi jättää esimerkiksi yksi kerrallaan tienvarteen. Tai viskata voimalla jokeen. Vaikka sitten terapeutin kanssa. 

Eikä lista tähän lopu. Irti tulisi päästää myös täydellisyyden tavoittelusta, epärealistisista odotuksista sekä muiden asettamista vaatimuksista ja niiden tuomista paineista. Vapaaksi niistä. On myös olemassa paljon asioita, joita ei voi muuttaa ja joille ei voi mitään. Irti niistäkin.

Niin hankalaa kuin se onkin, joskus myös ihmisistä on päästettävä irti. On turha tuhlata aikaa seurustelusuhteeseen, jossa ei ole tulevaisuutta. Tai niin kutsuttuihin kavereihin, jotka vievät aivan väärään suuntaan. Erityisen voimakkaasti on syytä ravistella itsensä irti ihmisestä, joka saa sielun lommoille ja ihon mustelmille. 

Kaikkein raskainta irti päästäminen on kuitenkin siellä, missä aika ja ikuisuus kohtaavat. Siellä, missä otteen hellittäminen tarkoittaa toisen päästämistä rajan tuolle puolen. Se tekee kipeää.

Niin.

Irti päästäminen on monesti se vaikein vaihtoehto. Usein myös pelottavin. Läheskään aina muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan valitettavasti ole.

Tämä ei onneksi ole koko totuus.

Nimittäin kun päästää irti, voi samalla tarttua johonkin uuteen. Tähän päivään. Valoon. Ystäviin. Perheeseen. Rakkauteen.

Voi tarttua elämään.


tiistai 21. elokuuta 2018

Isoksi kasvamisen ihanuus

Aikuistuminen on epämääräinen käsite. Onhan se luonteeltaan sellainen monivaiheinen sekamelska, ettei sitä oikein voi määritellä tyhjentävästi. Aikuisuutta odotetaan ja ihannoidaan, mutta toisaalta sitä vältellään – riippuen ihan siitä, minkälaisia mahtavuuksia tai mörököllejä siihen kukin mielessään liittää. 

Enkä oikeastaan tiedä, mihin aikuistuminen loppuu. Jos se edes koskaan loppuu. Olen kuitenkin aika varma, mistä se käytännössä alkaa: omilleen muuttamisesta.

Minä muutin lapsuudenkodistani pysyvästi pois viisi vuotta sitten. Pienen pieni omaisuuteni kuljetettiin Jyväskylään, jossa asetuin asuttamaan kahden ystävättäreni kanssa kolmiota keskustan tuntumaan. Uusi elämänvaihe opiskelijana tuntui äärimmäisen jännittävältä. Aikuistuminen oli parasta ikinä. 

Minä olisin nyt vapaa ja itsenäinen, oman arkeni valtiatar. Kävisin itse ruokakaupassa, pesisin itse pyykkini ja maksaisin itse laskuni. Saisin tehdä kaiken juuri niin kuin haluan – ja milloin haluan. 

Vapauden lisäksi maalaistytön mieltä kutkuttivat koti kämppiksineen, kaupunki kulttuuritapahtumineen ja koulu kursseineen. Elämä sykki aivan uudenlaisessa rytmissä tarjoten parastaan. 

Hyvin pian kuitenkin huomasin, että aikuistuminen voi olla aluksi myös raskainta ikinä. Tai ainakin työläintä.

Ensimmäiseksi opettelin lausumaan uuden kotiosoitteeni katu-uskottavasti – mitäs muutin Cygnaeuksenkadulle. Vasta tämän jälkeen oli turvallista siirtyä ulos kartoittamaan lähiympäristön maamerkkejä. Lähtökohtaisestihan kaikki paikat olivat hukassa: lähikauppa, taloyhtiön roskakatos, luentosali, kirjasto, lenkkipolku ja lempikahvila. 

Teknisiä haasteita toivat puolestaan valaisimien kiinnittäminen, patterien ilmaaminen ja pesukoneen asentaminen. Kaiken tohinan keskellä piti vielä yrittää pitää mielessä alaoven ovikoodi, yliopiston käyttäjätunnukset sekä kymmenien uusien ihmisten nimet. Huh.

Moni asia ratkesi onneksi kysymällä ja apua pyytämällä. Vaikein kohdattava oli kuitenkin katujen kulmilla kiemurteleva Herra Epävarmuus, jolla on taito saada reippaimmatkin polvilleen kieroilla kuiskailuillaan. Löydätkö ystäviä? Pidetäänkö sinusta? Ymmärrätkö luentoja? Läpäisetkö tentit? Riittävätkö rahat? Tuskinpa.

Tätä hölynpölyä oli ja on tietysti turha jäädä kuuntelemaan. Täytyy vain rohkeasti ottaa itseään kädestä kiinni ja jatkaa matkaa. Myöhemmin oivalsin, että tuon vanhan ketun kohtaaminen oli myös huomattavasti helpompaa, jos sattui paikalle ystävän kanssa. Sen kuin vain näytitte sille kieltä, ja juoksitte lällätellen kotiin nauttimaan teestä ja sympatiasta. 

Onneksi aikuistumisen ensi askeleita voi keventää. Sen kun vain palaa toisinaan vapauden ja vastuun keskeltä lapsuudenkotiin. Lieveilmiönä on tosin taantuminen 15-vuotiaan tasolle kiukutteluineen. Mutta hyvät vanhemmat, koittakaa ymmärtää: itsensä henkilökohtaisena matkaoppaana toimiminen on aluksi todella väsyttävää. Tekeekin hyvää sujahtaa välillä takaisin tarvitsevan ja autettavan lapsen rooliin – jotta voi taas harjoitella reippaan ja vastuuntuntoisen aikuisen elämää.

Ja kyllähän se arki alkaa siitä lopulta sujua. Ajan myötä Herra Epävarmuudenkin on kartettava sinua yhä useammin, sillä sinä todellakin opit, osaat ja pärjäät. Huomaat kyllä.


tiistai 7. elokuuta 2018

Pentik-vaimous

Oletko koskaan kuullut Pentik-vaimosta? Hänestä, jonka täydellisestä olohuoneesta, virheettömistä ihohuokosista ja loputtomasta myönteisyydestä lehdet kirjoittavat. Kenties. 

Mikäli tämä ihmislaji on sinulle kuitenkin täysin vieras, älä huoli, teen sen sinulle tutuksi. Äläkä suotta anna termin hämätä. Pentik-vaimous ei varsinaisesti liity siviilisäätyyn. Kyseessä on pikemminkin elämäntapa. 

Pentik-vaimo on keittiön jumalatar. Hän hallitsee niin etniset ruoat kuin perinneherkut. Hävikkiä ei synny, koska ruokalista on suunniteltu etukäteen – satokauden kasvikset huomioiden. Tarvittaessa ylijääneestä kaurapuurosta pyöräytetään tuoreet sämpylät ja päiväysvanhasta kermaviilistä leivotaan työkavereille marjapiirakka.

Pentik-vaimon kodissa on hyvä olla. Se on siisti ja tyylikäs, mutta samalla lämmin ja kotoisa. Tyynynpäälliset ja ikkunaverhot ovat omaa käsialaa, kuten myös kylpyhuoneen virkattu matto. Ilmassa tuoksuvat rauha ja rakkaus, mitä viestivät myös seinille kehystetyt kultaisimmat muistot.

Pentik-vaimo pitää huolta itsestään. Hän käyttää silmänympärysvoidetta ja kuorii ihonsa säännöllisesti. Hän vahvistaa tukilihaksiaan Pilates-tunnilla ja mieltään Maaret Kallion kirjoituksilla. Kiitollisuuspäiväkirjaakin hän täyttää aina ennen nukkumaanmenoa. 

Luonteeltaan Pentik-vaimo on lämmin, rakastettava ja äärettömän nöyrä. Hänestä on helppo pitää. Hän solmii ja ylläpitää syviä ystävyyssuhteita, tekee vapaaehtoistyötä ja askartelee sukulaisille joulukortit. Hänen sydämessään on tilaa maailman lapsille, naapuritalon vanhuksille ja pihaan eksyneelle siilille.

Pentik-vaimo on täydellinen. Niin täydellinen, että olemme ottaneet ystäviemme kesken tavaksi jakaa toisillemme leikkimielisesti pisteitä Pentik-vaimoudesta. Minullekin niitä on kertynyt jo aika monta.

Voit kuitenkin huokaista helpotuksesta ja vapautua tästä harhakuvitelmasta. Täysverisiä Pentik-vaimoja ei nimittäin ole olemassakaan. Moni pääsee kyllä lähelle. Todellisuudessa kuitenkin siellä, missä on Pentik-vaimo, lymyilee myös Market-vaimo. Hänet luultavasti tunnetkin jo.

Market-vaimo ei aina muista, jaksa tai viitsi. Hänellä on pyykit pesemättä, pölyt pyyhkimättä ja kirjaston kirjat palauttamatta. Hän venyttää niin hiustenpesua kuin pinttyneen kattilan tiskausta. Vieraspatjankin hän kantaa varastoon vasta kolme viikkoa vieraiden lähdön jälkeen.

Market-vaimon ruskea kastike palaa pohjaan ja pannukakku unohtuu uuniin. Raskaan työviikon jälkeen hän sortuu eineksiin, ja jälkiruoaksi hän napostelee pahaan oloon asti irtokarkkeja.

Ei ole tavatonta, että Market-vaimo väsyy ja ärsyyntyy. Elämä ei aina tunnu suurelta lahjalta, eikä uusi päivä jännittävältä seikkailulta. Toisinaan Market-vaimo kyllästyykin niin itseensä kuin idiootteihin ympärillään. Litra jäätelöä ja kaksi tuotantokautta Gilmoren tyttöjä helpottavat hieman, mutta seuraava aamu saattaa silti alkaa väärällä jalalla.

En tiedä sinusta, mutta minä löydän itsestäni sekä Pentik- että Market-vaimon. Onkin ihan okei olla niitä molempia yhtä aikaa. Valtasuhteet voivat tietysti vaihdella tunnista, päivästä tai viikosta riippuen, mutta oleellista on, ettei kummastakaan tarvitse pyrkiä eroon. 

Pentik-vaimo nimittäin tarvitsee vastapainokseen Market-vaimon ja toisinpäin. Ääripäiden kanssa on siis syytä olla varovainen, sillä ilman toinen toistaan Market-vaimo vajoaa helposti synkkyyteen ja Pentik-vaimo sortuu  liialliseen suorittamiseen. 

Eläkööt he siis sulassa sovussa keskenään: Pentik-vaimo ja Market-vaimo.