Makaan riippumatossa parvekkeellamme. Katselen järvimaisemaa, joka saa minut kerta toisensa jälkeen onnesta sykkyrälle. Mäntyiseltä Kalevankankaan harjulta kantautuvat kirkonkellojen lyönnit. Mietin, miten ihmeessä olen päätynyt tänne: Tampereelle.
Minun ja Tampereen tarina alkaa jo lapsuudesta. Teimme perheeni kanssa usein kesäisin lomamatkan Tampereelle, johon kuului poikkeuksetta vierailu Särkänniemessä. Olemme käyneet myös Muumimuseossa sekä ihastelleet Martti ja Eeva -joutsenia Sorsapuistossa.
Erityisen jännittävänä muistan yöpymisen sukulaispojan opiskelija-asunnossa Kalevassa. Äidin ja isän mukaan kerrostalossa piti olla hiljaa kahdeksan jälkeen, emmekä siksi saaneet pikkusiskoni kanssa lupaa hyppiä sängyssä. Naapureita ei sopinut häiritä.
Tampere edusti minulle suurta maailmaa myös silloin, kun teimme pianokoulun kanssa syysretken Joutsenlampi-balettiin. Parhaiten tuosta esityksestä ovat tosin jääneet mieleen Lauantai-karkkipussit, joita rapistelimme katsomossa hyvän ystäväni kanssa.
Teini-iässä Tampere houkutteli ostosmahdollisuuksillaan. Kerran isäni ottikin minut ja jo aiemmin mainitun ystäväni mukaan työmatkalleen. Kaupoissa kiertelyn jälkeen isäni vielä sivisti nuorten neitien makumaailmaa viemällä meidät ensimmäistä kertaa kiinalaiseen ravintolaan. Paistettu riisi ja kana oli ennenkuulumatonta.
Tällaisten elämää mullistavien kokemusten jälkeen oli varsin luonnollista, että ilmoitin lukiossa opinto-ohjaajalleni hakevani Tampereelle opiskelemaan. Minusta tulisi ekonomi.
Niinpä eräänä aurinkoisena päivänä matkustimme junalla pääsykokeisiin luokkakaverini kanssa. Meillä oli yliopiston osoite, mutta ei aavistustakaan siitä, miten suunnistaisimme asemalta paikan päälle. Päätimmekin turvautua taksiin, jotta varmasti ehtisimme. Ja kas vain, 650 metriä myöhemmin saavuimme yliopiston pääoven eteen suuren maailman elkein katseita keräten.
Tampereen ovet pysyivät kuitenkin kiinni, ja tiedossa oli välivuosi – sekä myöhemmin muutto Ouluun.
Tai niin minä luulin. Kukapa olisi nimittäin arvannut, että vielä samana kesänä, keskellä kauneinta Keski-Suomea, törmäisin Tampereen nurkilla kasvaneeseen punatukkaiseen nuorukaiseen. Marraskuussa jo seurustelimme.
Siitä alkoi aivan uudenlainen ystävyys minun ja Tampereen välillä. Ympyrä sulkeutui lopulta kolmisen vuotta sitten, kun havahduin istuvani maisteriopiskelijana samassa luentosalissa, jossa olin tuoreena ylioppilaana täyttänyt niitä kuuluisia lottorivejä pääsykoepaperiin.
Tamperelainen, se minä olen. Ja siltä minusta alkaa jo hiljalleen tuntua.
Olen istunut aamupalalla Tammelan torilla, juossut portaita Pyynikillä ja käynyt yleisessä saunassa Rauhanniemen kansankylpylässä. Olen kannustanut Ilvestä paikallispelissä, ihastellut Simbergin maalauksia Tuomiokirkossa ja nauttinut keikoista Pakkahuoneella. Ja nämä järvet, onko niihin edes mahdollista kyllästyä?
Kyä Tampesteri o vaa hiano paikka.
Kuvat: Olavi Rautio / Studio Lonka