Loppuvuosi vierähti siivillä blogin viettäessä syvää hiljaiseloa. Tähän on syynsä. Päässäni on nimittäin heinäkuusta lähtien käynyt sellainen surina, etten ole saanut minkäänlaista otetta ajatuksistani. Tuiki tuntemattomat tuulet ovat myös tuntuneet sen verran henkilökohtaisilta, että niistä julkisesti kirjoittaminen on jännittänyt.
Nyt sen kuitenkin kerron: meille tulee vauva.
Kesäloman päätyttyä palasin töihin pienen ja kutkuttavan salaisuuden kera. Kunnollisena tulevana äiti-ihmisenä aloin myös kirjoittaa raskauspäiväkirjaa, joka on hyvin syväluotaava ja tunteikas teos. Alla suosikkimerkintäni.
7+5 uusi viikko uusi oksennus jihuu.
8+0 Oksennus. Aaamupala. Oksennus. Mitäs sitten söis? Kaksi oksennusta lisää. Neljä ennen töihin lähtöä. Vau, ennätys!
9+2 Musta tuntuu, että mun nenässä on hapankorppua.
9+3 Ehkä neljä.
Jatkoin päiväkirjaani raskausviikolle 21 asti: siihen mennessä olin oksentanut 132 kertaa. Huumorin ollessa vähissä noiden viikkojen aikana tein keräämästäni datasta jopa taulukon ja kaavion Exceliin. Onnekseni trendi oli laskusuuntainen.
Kuten varmasti arvaatte, vellovan oloni onnistunut salailu vaati vaivannäköä ja ison kasan välipaloja, erityisesti töissä. Pohdin esimerkiksi useita kertoja, miten oksentaa mahdollisimman hiljaa. Kun lopulta kerroin uutisen työkavereilleni, sain tehdä yhtäkkisiä pyrähdyksiäni naistenhuoneeseen avoimemmin – keräten samalla rutkasti sympatiapisteitä.
Pahoinvoinnin lisäksi raskauden ensimmäistä puolikasta värittivät alusta asti jännitys ja pelko. Voin syödä päivittäiset vitamiinini ja pitää huolta kehostani, mutta muuhun en loppujen lopuksi kykene. Kontrollista luopuminen oli ja on hankalaa, mutta varsin opettavaista. Täytyy vain luottaa elämän antajaan.
Onkin ollut helpottavaa kuulla kerta toisensa jälkeen ultrassa ja neuvolassa kaiken olevan kunnossa. Näytöllä näkyneet vinhasti viuhtovat pienet jalat ja kädet ovat silti olleet oudointa ja epätodellisinta, mitä olen eläessäni katsonut. Tuleva elämänmuutos on kuitenkin alkanut konkretisoitua kasvavan vatsan ja aamusta asti tuntuvien potkujen myötä niin minulle kuin miehelleni.
Tällä hetkellä toisen kolmanneksen energinen ja seesteinen olo on hiljalleen vaihtunut kolotuksiin, suonenvetoihin ja alati pieniksi käyviin vaatteisiin. Nukkuminen on hankalaa, kenkien sitominen hengästyttää ja kaiken lisäksi näytän äitiystalvitakissani lähinnä muumien poliisimestarilta.
Ja mitä pesänrakennusviettiini tulee, se tuntuu kiihtyvän kiihtymistään. Kaapit ja laatikot ovat kokeneet suuren puhdistuksen, makuuhuone on saanut uutta väriä seiniinsä ja yksi peittokin on jo virkattu. Tarvittavat vauvatarvikkeet olen luonnollisesti listannut Exceliin: kaikki on pitkälti jo hankittu.
Malttamattomana pesin viime viikolla myös pienet vaatteet valmiiksi. Minä jopa silitin ne – ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Hyvät ihmiset, kuka niitä jaksaa oikeasti silittää? Huokaisin helpotuksesta varmistettua ystävältäni, ettei hänkään niin tee. Joten hyvä pieni poikani, pahoittelen jo valmiiksi kurjaa lapsuuttasi silittämättömine vaatteinesi.
Tämä on hassua ja ihmeellistä aikaa. Äitiyslomaan on vain muutama viikko, eikä se maaliskuukaan enää kovin kaukana ole.
Kuvan haalari ja pipo ovat pian mummoutuvan (yli-innokkaan) äitini käsialaa. Tuttinauhan askartelin itse.