”Muistakaa sitten olla siipiänne myöten!”, tapasi vaarini kehottaa meitä lapsenlapsia erityisesti joulun alla. Se tarkoitti, että piti leikkiä sovussa ilman ylimääräistä nahistelua. Piti kuunnella, joustaa ja antaa oikeassa kohtaa periksi. Riidan sijaan tuli rakentaa rauhaa.
Ja edelleen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siipiänsä myöten oleminen on minulle toisinaan vaikeaa. Suorasanainen ja äkkipikainen luonne pyristelee nimittäin helposti vastaan.
On hankala laskea kymmeneen, kun töissä projektit venyvät, kotona tiskivuori kasvaa ja mokoma mieskin on mennyt nälissään syömään makaronilaatikon rippeet, joiden olit ajatellut riittävän teille molemmille.
Riidan siemeniä on tavattoman helppo löytää, kylvää ja kastella.
Kaikkien hermot helisevät joskus, kenties syystäkin. Mutta juuri silloin, kun silmissä sumenee eikä mikään tunnu menevän omien ajatusten mukaisesti, olisi parempi antaa tuulen tuivertaa rauhassa siipien alla. Hengittää syvään ja pitää suunsa kiinni. Laihakin sopu on nimittäin parempi kuin lihava riita, kuten vanha suomalainen kansanviisaus kertoo.
Niinpä minä koetan yhä sisäistää vaarini ohjetta. Haluaisin oppia myötäilemään, antamaan tilaa ja kohtaamaan aidosti. Että edes yrittäisin ymmärtää – silloinkin kun en sitä edes itse haluaisi. Etten olisi aina niin kertakaikkisen ehdoton omissa näkemyksissäni. Etten valitsisi ihan jokaista vastaantulevaa taistelua.
Siinä missä tuulta ja myrskyjä ei aina voi hallita, siipiään voi. Itsehillintää ja tunnetaitoja on myös mahdollista kehittää. Kun oppii tuntemaan itsensä ja tunnistamaan omat tunteensa, voi tuon tietoisuuden seurauksena käyttäytyä jossain määrin järkevästi jopa niissä kaikkein kiukkuisimmissa tunneryöpyissä. Ainakin näin teoriassa.
Linnutkin pyrkivät lentäessään säätämään siipiään niin, että lentäminen olisi mahdollisimman kevyttä. Parhaassa tapauksessa se voi siis olla pelkkää liitoa, kevyintä mahdollista lentämisen muotoa.
Se kuulostaa aika ihanalta.
