Itsensä kokoiseksi kasvaminen

Liian pienissä kengissä on hankala olla. Ne hiertävät ja puristavat, eikä kävelyssä ole suuren juhlakulkueen tunnelmaa. Jopa kauneimmat korkokengät voivat olla väärässä koossa varsin viheliäiset. 

Kivun ja turhautumisen voi onneksi välttää tarttumalla oikean kokoiseen kenkäpariin. Parhaimmillaan ne sujahtavat jalkaan kuin Tuhkimon lasikenkä. Askel on kevyt, eikä pitkäkään taivallus tunnu raskaalta. Ne sopivat. 

Valitettavan moni kuitenkin talsii eteenpäin turhan ahtaissa jalkineissa. Usein jopa tiedostaen sen itse. Tästä kärsivät kokemukseni mukaan erityisesti kiltit ja tunnolliset (nuoret) naiset. Taitoja, vahvuuksia ja saavutuksia vähätellään. Mahdollisuuksia aliarvioidaan. Itseä pienennetään. 

Harmillisinta on, että todellisuudessa potentiaali riittäisi mihin tahansa. Yrityksen perustamiseen, näytelmän kirjoittamiseen, taidenäyttelyn avaamiseen, syrjäytymisen ehkäisemiseen tai kuntahallinnon kehittämiseen. 

Osa lahjakkaista naisista potee jopa huijarisyndroomaa. Tällöin ihminen kuvittelee, että nykyinen asema on saavutettu lähinnä hyvän onnen, sattuman tai säälin seurauksena. Osaamisesta ja kovasta työstä viis. Et ole niin hyvä kuin väitetään. Kuka tahansa pystyisi samaan. Luultavasti jopa parempaan. On vain ajan kysymys ennen kuin sinun huomataan olevan teeskentelijä. 

On totta, että kehityksen ja kasvun edessä voi olla monenlaisia muureja. Omin käsin sellaista ei kuitenkaan kannattaisi rakentaa. Minua ei esimerkiksi ole työelämässä tytötelty, joten miksi tekisin niin itsellenikään.

Itsensä kokoiseksi kasvaminen alkaa siitä päivästä, jolloin ihminen lakkaa vähättelemästä itseään. Hyvin tehdystä työstä saatua palautetta ei tehdä tyhjäksi toteamalla, että eihän se mitään erikoista ollut. Omin käsin kudotun virheettömän villasukan ei puolestaan tarvitse olla vain tuollainen nopea kyhäelmä. Eikä kehuihin kivoista vaatteista vastata sanomalla pyh pah kun ovat vanhoja ja kaiken lisäksi kirpputorilta.

Jospa sitä kerrankin kokeilisi seistä suorassa. Myöntäisi, että on itsekin tyytyväinen työpanokseensa. Kertoisi, että villasukasta tuli todella sellainen kuin pitikin. Kiittäisi kehuttaessa. 

Rohkeutta ja päättäväisyyttä. Ripaus röyhkeyttä.  Niitä minä toivon jokaiselle, jonka varpaita tänään puristaa.  Jotta saisimme kaikki kasvaa itsemme kokoisiksi.

Kuvat: Studio Lonka / Olavi Rautio

Elämäni miehet 3/3

Kolmas elämäni miehistä vie minut maailman ääriin. Enkä puhu nyt Espanjasta, Turusta tai Amurista, vaikka niissä kaikissa olemmekin kahvilla käyneet. 

Sen sijaan tarkoitan hänen maailmaansa. Sitä todellisuutta, jota hän päivittäin katselee ja havainnoi. Se on kovin erilainen kuin omani, ja juuri siksi niin valtavan kiehtova. Ja sinne hän ottaa minut mukaansa. Vieläpä ihan mielellään.

Mieheni universumissa eivät huolet paina. Siellä kuunnellaan fiilistä, hengitystä ja Coldplayta. Jokainen päivä on lähtökohtaisesti hyvä päivä.

Siinä missä minun maailmassani on tapana juosta itsensä hengiltä täyttämällä erilaisia tehtävälistoja, tuolla planeetalla rötkähdetään riippumattoon. Ja ei, se ei merkitse laiskuutta. Se on taitoa tarttua hetkeen. Kykyä nauttia kesäpäivästä. Seikkailun valitsemista suunnitelman sijaan.

Kaikkein eniten olen tutkimusmatkallani yllättynyt tuon maan kauneudesta. En olisi uskonut, miten monella tapaa asiat voi nähdä. Punainen ei ole vain punainen, eikä valonsäde ole vain valonsäde. Niissä on molemmissa miljoona mahdollisuutta. Sävyjä, tarkkuuksia ja syvyyksiä. Enkä minä aina ymmärrä.

Lukemattomien yksityiskohtien havaitseminen kokonaisuudesta hämmästyttääkin minua edelleen. Katso Hanna tuon maalauksen sorsan pikkutarkkoja höyheniä, ja nuo jalat, näetkö miten hienosti niihin tulee valo. Ai mihin muka. No tuohon. Ja niin minä näen. Nautin siitä suunnattomasti.

Kokemukseni mukaan tuosta valtakunnasta ei myöskään puutu iloa eikä naurua. Hassuttelu on kirjoitettu perustuslakiin. Miehelläni on esimerkiksi jostain kumman syystä tapana kirjoittaa kaikki yhdyssanat tahallaan väärin. Ihan vain hämmentääkseen. Oikolukiessaan tekstejäni hän myös auliisti tekee "korjauksia" niihin. 

Mutta sen lisäksi että hän pilkkoo yhdyssanani, hän pilkkoo valollaan myös huoleni, murheeni ja suruni. Ukkosmyrskyni tyyntyy. Rankkasateeni laantuu. Hänen kanssaan on hyvä olla.

Viihdyn löytöretkelläni. Aion valloittaa tuon maan joka ikisen mutkan, kukkulan ja vuoren. Silläkin riskillä, että maailmamme välillä kolahtelisivatkin toisiinsa. Tämä matka on nimittäin etuoikeus.