Pinttyneitä kattiloita

Keittiömme on siitä kummallinen paikka, että tiskipöydällemme ajautuu toisinaan pinttyneitä kattiloita. Niiden pohjaan on muodostunut epämääräinen kerrostuma, jonka väri vaihtelee vaaleanruskeasta pikimustaan. Muita tuntomerkkejä ovat puuron, pinaattikeiton tai ruskean kastikkeen jättämät kuivat tahrat kattilan reunoilla.

Tällaisissa tilanteissa minut valtaa suuri toiveikkuus. Lorautan kattilan täyteen vettä ja kaadan sekaan aivan liikaa pesuainetta. Sitten minä odotan. Toisinaan jopa viikon.

Yltiöoptimistisissa ajatuksissani kuvittelen, että tuossa ajassa kattila ikään kuin ihmeen kaupalla putsaisi itse itsensä. Että seitsemän päivän jälkeen sen voisi vain huuhdella ja nostaa kuivauskaappiin odottamaan seuraavia viiden tähden illallisia. 

Toistaiseksi niin ei ole käynyt. Yhden päivän jälkeen liottaminen onkin jo kehno argumentti tiskaamisen välttämiseksi. Kattilan hinkkaaminen puhtaaksi on nimittäin ihan yhtä hankalaa niin päivän kuin viikon kuluttua. Jälkimmäisessä tapauksessa toki mehukkaat tuoksut tuovat oman jännityksensä, varsinkin jos on alkujaan onnistunut laittamaan kannen fairy-sopan suojaksi.

Tietysti jos huushollissa riittää kattiloita vuoden jokaiselle päivälle, tiskiharjan voi huoletta heittää nurkkaan. Nuudelitkin pehmenevät tarvittaessa vedenkeittimellä. Nämä eivät tosin ole ekologisesti saati terveydellisesti optimaalisimpia vaihtoehtoja. Kattila(t) on siis pestävä ennemmin tai myöhemmin.

Arkisessa aherruksessa elämään voi kertyä myös muunlaisia pinttyneitä patoja kuin vain niitä hackmanin teräksisiä kasareita.

Putsausta saattavat odottaa esimerkiksi vaikeat ja jumissa olevat ihmissuhteet. Menneisyyden hankalat kokemukset tai vaikka suru voivat myös kaivata perusteellista käsittelyä. Joskus jopa oma minäkuva voi olla yksi vääristynyt sekamelska. 

Tällaiset kattilat voivat olla hyvinkin luotaantyöntäviä, sillä niihin tarttuminen tarkoittaa yleensä vaivannäköä. Se voi olla sotkuista puuhaa. Ja siksi niitä niin kovin mielellään välttelee. 

Huono puoli on vain siinä, että ajan kuluessa kaunista keittiötä ei välttämättä enää edes tunnista sekasorrolta. Se haisee, eikä siellä viihdy itsekään. 

Olen kuitenkin huomannut, että oikeanlaisilla välineillä ja aineilla kattilat saa lopulta puhtaaksi. Kunhan vain tarttuu toimeen. 

Ja kun kaaos vaihtuu vähitellen siivoon, hengityskin kulkee paremmin. Ajatus on selkeä ja mieli vapaa. Tällöin tulee todennäköisemmin kokeiltua uusia reseptejä ja kenties kutsuttua ystävät pitkästä aikaa iltateelle.

Tarina vuoresta

Lapsuudenkotini pihapiirissä oli suuri kivi. Samalla kujalla kanssamme asui muitakin lapsia, ja koska kivi oli kaiken keskellä, se toimi erinomaisena kohtaamispaikkana.

Me lakeuden lapset emme olleet nähneet Himalajaa, Haltia tai edes Himosta. Tasaiset pellot sen sijaan tunsimme. Ja niitä todella riitti – silmänkantamattomiin.

Niinpä pienikin nyppylä oli meille suurta ja ihmeellistä. Nimitimmekin tukikohtaamme, tuota hieman yli metrin korkuista kiveä, vuoreksi. 

Meillä oli ihka oma vuori. Siellä sovimme lankapuhelimessa tapaavamme. Ja sinne me keräännyimme. 

Vuori ei kuitenkaan ainoastaan toiminut tapaamispaikkana. Se oli ennen kaikkea meille pienille ihmisille salaperäinen luonnonkappale, joka sai vilkkaat mielikuvituksemme liikkeelle. Olimme aivan varmoja, että vuoren sisällä on aarteita. 

Siksi vietimme ystävieni kanssa yhden jos toisenkin iltapäivän istuen vuoren juurella. Hakkasimme kivillä vuoren pintaa, ja yritimme saada siitä paloja irti. Toisinaan kova uurastuksemme palkittiin pienen pienillä lohkareilla. Voi sitä ilon määrää.

Louhimisen ohessa usein mietimme, mitä kaikkea vielä yhdessä löytäisimmekään. Kenties kultaa. Tai ehkä fossiileja. Ne voisimme sitten lähettää kansallismuseoon. Meistä tulisi kuuluisia ja ennen kaikkea rikkaita. Kuka tietää.

Uteliaisuutemme vuoren salaisuuksia kohtaan kesti yllättävän pitkään. Lopulta kuitenkin tuli se päivä, jolloin vuoren reunalla elämää pitivät enää yllä vain maitohorsmat ja päivänkakkarat. Urakkamme oli tullut päätökseen.

Toisinaan palaan mielessäni edelleen tuon vuoren juurelle. Me emme löytäneet mammuttien fossiileja, eikä meistä tullut yhtä rikkaita kuin Roope Ankka. Tyhjin käsin emme silti jääneet.

Löysimme nimittäin toisemme.  Jaoimme jännityksen, puntaroimme mahdollisuuksiamme ja hihittelimme haaveillemme. Saimme kutkuttavat yhteiset hetkemme.

Kaikki oli mahdollista. Valloitimmehan vuorta yhdessä. 

Itsensä kokoiseksi kasvaminen

Liian pienissä kengissä on hankala olla. Ne hiertävät ja puristavat, eikä kävelyssä ole suuren juhlakulkueen tunnelmaa. Jopa kauneimmat korkokengät voivat olla väärässä koossa varsin viheliäiset. 

Kivun ja turhautumisen voi onneksi välttää tarttumalla oikean kokoiseen kenkäpariin. Parhaimmillaan ne sujahtavat jalkaan kuin Tuhkimon lasikenkä. Askel on kevyt, eikä pitkäkään taivallus tunnu raskaalta. Ne sopivat. 

Valitettavan moni kuitenkin talsii eteenpäin turhan ahtaissa jalkineissa. Usein jopa tiedostaen sen itse. Tästä kärsivät kokemukseni mukaan erityisesti kiltit ja tunnolliset (nuoret) naiset. Taitoja, vahvuuksia ja saavutuksia vähätellään. Mahdollisuuksia aliarvioidaan. Itseä pienennetään. 

Harmillisinta on, että todellisuudessa potentiaali riittäisi mihin tahansa. Yrityksen perustamiseen, näytelmän kirjoittamiseen, taidenäyttelyn avaamiseen, syrjäytymisen ehkäisemiseen tai kuntahallinnon kehittämiseen. 

Osa lahjakkaista naisista potee jopa huijarisyndroomaa. Tällöin ihminen kuvittelee, että nykyinen asema on saavutettu lähinnä hyvän onnen, sattuman tai säälin seurauksena. Osaamisesta ja kovasta työstä viis. Et ole niin hyvä kuin väitetään. Kuka tahansa pystyisi samaan. Luultavasti jopa parempaan. On vain ajan kysymys ennen kuin sinun huomataan olevan teeskentelijä. 

On totta, että kehityksen ja kasvun edessä voi olla monenlaisia muureja. Omin käsin sellaista ei kuitenkaan kannattaisi rakentaa. Minua ei esimerkiksi ole työelämässä tytötelty, joten miksi tekisin niin itsellenikään.

Itsensä kokoiseksi kasvaminen alkaa siitä päivästä, jolloin ihminen lakkaa vähättelemästä itseään. Hyvin tehdystä työstä saatua palautetta ei tehdä tyhjäksi toteamalla, että eihän se mitään erikoista ollut. Omin käsin kudotun virheettömän villasukan ei puolestaan tarvitse olla vain tuollainen nopea kyhäelmä. Eikä kehuihin kivoista vaatteista vastata sanomalla pyh pah kun ovat vanhoja ja kaiken lisäksi kirpputorilta.

Jospa sitä kerrankin kokeilisi seistä suorassa. Myöntäisi, että on itsekin tyytyväinen työpanokseensa. Kertoisi, että villasukasta tuli todella sellainen kuin pitikin. Kiittäisi kehuttaessa. 

Rohkeutta ja päättäväisyyttä. Ripaus röyhkeyttä.  Niitä minä toivon jokaiselle, jonka varpaita tänään puristaa.  Jotta saisimme kaikki kasvaa itsemme kokoisiksi.

Kuvat: Studio Lonka / Olavi Rautio