Avioliittoleiri – uhka vai mahdollisuus

Kun menimme mieheni kanssa naimisiin neljä vuotta sitten, appivanhempani lupasivat häälahjaksi kustantaa meille avioliittoleirin. Kyllä, luit aivan oikein. Avioliittoleirin.

Monelle ensimmäinen mielleyhtymä tuosta hieman epäilyttävästä yhdyssanasta on kenties kirkon tarjoama perheneuvonta. Harva kuitenkin tietää, että Suomessa on kirkon lisäksi useita yhdistyksiä ja kansalaisjärjestöjä, jotka myös tarjoavat eri tavoin tukea perheiden ja avioliittojen hyvinvointiin niin kriisitilanteissa kuin ennaltaehkäisevästi. Usein näillä tahoilla on kristillinen perusta ja arvomaailma, mutta joukossa on myös uskonnollisesti sitoutumattomia vaihtoehtoja. Avioliittoleirejä ja erilaisia parisuhdetapahtumia järjestetäänkin ympäri maata, ja niiden kesto vaihtelee päivästä ja viikonlopusta aina viikkoon asti. 

Me päätimme viimein lunastaa häälahjamme tänä kesänä, ja niinpä ilmoittauduimme suositusten perusteella Parempi Avioliitto ry:n järjestämälle viikon mittaiselle leirille Leville. Lapin luonto houkutteli mahdollisuuksineen, mutta myös lupaavalta näyttänyt leirin sisältö vaikutti lopulliseen päätökseen.

Miksi ja miksi juuri nyt? Meidän avioliitto voi tällä hetkellä erinomaisesti. Viihdymme hyvin toistemme kanssa, eikä meillä ole valtavia ongelmia tai suuren suuria kriisejä. Toki mekin ärsyynnymme ja sanailemme, mutta ketkäpä ei. Ajattelenkin, että juuri nyt on täydellinen aika käydä testaamassa, ovatko avioliittoleirit todella niin hyviä kuin väitetään. Olen myös kuullut, ettei parisuhteessa tarvitse mennä huonosti, jotta voisi mennä paremmin. 

Samaan hengenvetoon myönnän, että todellisuudessa ajatukseni leiriä kohtaan ovat varsin ristiriitaiset. Uskon leirin olevan antoisa ja opettavainen, mutta toisaalta näen sen viikon mittaisena uhrauksena kesälomastamme. Enkä tietenkään etukäteen voi tietää, onko uhraus lopulta hyötyä suurempi. 

Ikään kuin varmistaaksemme viihtyisän viikon, olemme suunnitelleet luentojen ja pienryhmien vastapainoksi myös muuta tekemistä iltoihin. Etukäteen saamamme aikataulun mukaan leirin virallinen ohjelma päättyy päivittäin viideltä, ja parina päivänä jo puoliltapäivin. Ehdimme siis hyvin pelata golfia, retkeillä, maastopyöräillä ja meloa. 

Tällä hetkellä olo on jännittynyt ja hämmentynyt, mutta varovaisen toiveikas.

Hanna

PS. Avioliittoleireistä puhutaan ja kirjoitetaan valitettavan vähän. Tästä syystä julkaisen aiheeseen liittyen vielä toisen tekstin, jossa kerron tämän tosielämän ihmiskokeen jälkitunnelmista.

Kuva: Studio Lonka / Olavi Rautio

Minä ja Tampere

Makaan riippumatossa parvekkeellamme. Katselen järvimaisemaa, joka saa minut kerta toisensa jälkeen onnesta sykkyrälle. Mäntyiseltä Kalevankankaan harjulta kantautuvat kirkonkellojen lyönnit. Mietin, miten ihmeessä olen päätynyt tänne: Tampereelle.

Minun ja Tampereen tarina alkaa jo lapsuudesta. Teimme perheeni kanssa usein kesäisin lomamatkan Tampereelle, johon kuului poikkeuksetta vierailu Särkänniemessä. Olemme käyneet myös Muumimuseossa sekä ihastelleet Martti ja Eeva -joutsenia Sorsapuistossa. 

Erityisen jännittävänä muistan yöpymisen sukulaispojan opiskelija-asunnossa Kalevassa. Äidin ja isän mukaan kerrostalossa piti olla hiljaa kahdeksan jälkeen, emmekä siksi saaneet pikkusiskoni kanssa lupaa hyppiä sängyssä. Naapureita ei sopinut häiritä.

Tampere edusti minulle suurta maailmaa myös silloin, kun teimme pianokoulun kanssa syysretken Joutsenlampi-balettiin. Parhaiten tuosta esityksestä ovat tosin jääneet mieleen Lauantai-karkkipussit, joita rapistelimme katsomossa hyvän ystäväni kanssa.

Teini-iässä Tampere houkutteli ostosmahdollisuuksillaan. Kerran isäni ottikin minut ja jo aiemmin mainitun ystäväni mukaan työmatkalleen. Kaupoissa kiertelyn jälkeen isäni vielä sivisti nuorten neitien makumaailmaa viemällä meidät ensimmäistä kertaa kiinalaiseen ravintolaan. Paistettu riisi ja kana oli ennenkuulumatonta. 

Tällaisten elämää mullistavien kokemusten jälkeen oli varsin luonnollista, että ilmoitin lukiossa opinto-ohjaajalleni hakevani Tampereelle opiskelemaan. Minusta tulisi ekonomi.

Niinpä eräänä aurinkoisena päivänä matkustimme junalla pääsykokeisiin luokkakaverini kanssa. Meillä oli yliopiston osoite, mutta ei aavistustakaan siitä, miten suunnistaisimme asemalta paikan päälle. Päätimmekin turvautua taksiin, jotta varmasti ehtisimme. Ja kas vain, 650 metriä myöhemmin saavuimme yliopiston pääoven eteen suuren maailman elkein katseita keräten. 

Tampereen ovet pysyivät kuitenkin kiinni, ja tiedossa oli välivuosi – sekä myöhemmin muutto Ouluun.

Tai niin minä luulin. Kukapa olisi nimittäin arvannut, että vielä samana kesänä, keskellä kauneinta Keski-Suomea, törmäisin Tampereen nurkilla kasvaneeseen punatukkaiseen nuorukaiseen. Marraskuussa jo seurustelimme. 

Siitä alkoi aivan uudenlainen ystävyys minun ja Tampereen välillä. Ympyrä sulkeutui lopulta kolmisen vuotta sitten, kun havahduin istuvani maisteriopiskelijana samassa luentosalissa, jossa olin tuoreena ylioppilaana täyttänyt niitä kuuluisia lottorivejä pääsykoepaperiin.

Tamperelainen, se minä olen. Ja siltä minusta alkaa jo hiljalleen tuntua.

Olen istunut aamupalalla Tammelan torilla, juossut portaita Pyynikillä ja käynyt yleisessä saunassa Rauhanniemen kansankylpylässä. Olen kannustanut Ilvestä paikallispelissä, ihastellut Simbergin maalauksia Tuomiokirkossa ja nauttinut keikoista Pakkahuoneella. Ja nämä järvet, onko niihin edes mahdollista kyllästyä?

Kyä Tampesteri o vaa hiano paikka.

Kuvat: Olavi Rautio / Studio Lonka

Siipiänsä myöten

”Muistakaa sitten olla siipiänne myöten!”, tapasi vaarini kehottaa meitä lapsenlapsia erityisesti joulun alla. Se tarkoitti, että piti leikkiä sovussa ilman ylimääräistä nahistelua. Piti kuunnella, joustaa ja antaa oikeassa kohtaa periksi. Riidan sijaan tuli rakentaa rauhaa. 

Ja edelleen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siipiänsä myöten oleminen on minulle toisinaan vaikeaa. Suorasanainen ja äkkipikainen luonne pyristelee nimittäin helposti vastaan.

On hankala laskea kymmeneen, kun töissä projektit venyvät, kotona tiskivuori kasvaa ja mokoma mieskin on mennyt nälissään syömään makaronilaatikon rippeet, joiden olit ajatellut riittävän teille molemmille. 

Riidan siemeniä on tavattoman helppo löytää, kylvää ja kastella.

Kaikkien hermot helisevät joskus, kenties syystäkin. Mutta juuri silloin, kun silmissä sumenee eikä mikään tunnu menevän omien ajatusten mukaisesti, olisi parempi antaa tuulen tuivertaa rauhassa siipien alla. Hengittää syvään ja pitää suunsa kiinni. Laihakin sopu on nimittäin parempi kuin lihava riita, kuten vanha suomalainen kansanviisaus kertoo.

Niinpä minä koetan yhä sisäistää vaarini ohjetta. Haluaisin oppia myötäilemään, antamaan tilaa ja kohtaamaan aidosti. Että edes yrittäisin ymmärtää – silloinkin kun en sitä edes itse haluaisi. Etten olisi aina niin kertakaikkisen ehdoton omissa näkemyksissäni. Etten valitsisi ihan jokaista vastaantulevaa taistelua. 

Siinä missä tuulta ja myrskyjä ei aina voi hallita, siipiään voi. Itsehillintää ja tunnetaitoja on myös mahdollista kehittää. Kun oppii tuntemaan itsensä ja tunnistamaan omat tunteensa, voi tuon tietoisuuden seurauksena käyttäytyä jossain määrin järkevästi jopa niissä kaikkein kiukkuisimmissa tunneryöpyissä. Ainakin näin teoriassa.

Linnutkin pyrkivät lentäessään säätämään siipiään niin, että lentäminen olisi mahdollisimman kevyttä. Parhaassa tapauksessa se voi siis olla pelkkää liitoa, kevyintä mahdollista lentämisen muotoa.

Se kuulostaa aika ihanalta.