Avioliittoleiri – uhka vai mahdollisuus osa 2

Osallistuimme mieheni kanssa heinäkuun lopussa Parempi Avioliitto ry:n järjestämälle viikon mittaiselle Levi Cross parisuhde- ja perheleirille Kittilässä. Tästä ihmiskokeesta selvittyämme on aika raportoida, kannattiko hyppy tuntemattomaan. 

Kokonaisuudessaan yllätyimme positiivisesti. Levin puitteet olivat erinomaiset, ja järjestelyt toimivat moitteetta. Leirille osallistui sata avioparia, ja ikäjakauma vaihteli ikäisistämme aina eläkeikäisiin asti. Mukana oli myös 70 lasta, joille oli järjestetty oma leirinsä – jopa vauvoille oli omat henkilökohtaiset hoitajat.

Päivittäinen ohjelma rakentui luentojen ja pienryhmäkokoontumisten ympärille. Sisällöllisenä runkona toimi Parisuhteen palikat –työkalu, jonka avulla käsiteltiin monipuolisesti parisuhteen eri osa-alueita. Suurennuslasin alle pääsivät sitoutuminen, sanat, tunteet, teot, riidat, seksuaalisuus, anteeksianto, luottamus ja rakkaus. 

Jokaisella luennolla oli eri luennoitsijapari, ja virallisten kalvosulkeisten sijaan kuulimme teemoihin liittyen aitoja elämäntarinoita iloineen ja suruineen. Asioista puhuttiin suoraan silläkin riskillä, että ne hieman nolostuttaisivat tai punastuttaisivat. 

Luennolla alustettujen aiheiden käsittelyä jatkettiin pienryhmissä. Nämä 3–4 avioparin ryhmät oli muodostettu etukäteen annettujen taustatietojen perusteella niin, että ryhmäläiset olivat kutakuinkin samassa elämäntilanteessa. Jokaisessa ryhmässä oli lisäksi tehtävään koulutettu ohjaajapari.

Käytännössä keskustelu ryhmässä eteni erilaisten tehtävien ja kysymysten avulla. Kaikki oli luottamuksellista ja turvallista, eikä mistään aiheesta ei ollut pakko puhua, vaikka siihen rohkaistiinkin. Sääntönä oli myös, ettei kukaan kerro ammattiaan tai mahdollista seurakuntataustaansa. 

Nämä ryhmäkokoontumiset olivatkin leirin parasta antia. Nenäliinapaketti avattiin jo ensimmäisenä päivänä, ja hyvin nopeasti selvisi, että kaikista asioista kannattaa puhua. Muilla on nimittäin todennäköisesti ihan samanlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunteita. 

Vaikka käsittelimme ryhmässämme paikoitellen todella kipeitä asioita, vastapainoksi me myös nauroimme paljon. Puhuimme elämästä, arjesta ja keittiösaksista. Opettelimme nimeämään tunteita, ja harjoittelimme kommunikoimaan paremmin. Pohdimme omia tarpeitamme, ja arvioimme käyttäytymismallejamme. Kaikessa tässä ohjaajapari toimi erinomaisena peilinä kysymyksineen. 

Mitä vapaa-aikaan tulee, me otimme Levistä kaiken ilon irti. Sopiva aikataulu ja erityisesti kaksi vapaata iltapäivää mahdollistivatkin monenlaisen puuhastelun. Etukäteen suunniteltujen aktiviteettien, golfin, melonnan, retkeilyn ja maastopyöräilyn lisäksi kävimme kylpylässä. Innostuimme ryhmäläistemme kanssa myös mäkikelkkailemaan, pelaamaan frisbeegolfia ja paistamaan lettuja.

(teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Anoppini on verrannut avioliittoleiriä parisuhteen tiimipalaveriin. Eikä hän siinä pahasti metsään mene. Kotimatkalla ollessamme totesimme mieheni kanssa, kuinka hyvä paikka avioliittoleiri on oppia lisää omasta puolisosta ja parisuhteesta. Tämän lisäksi se tarjoaa  erinomaisen tilaisuuden tutkia itseään. 

Saimme leiriltä arkeemme työkaluja esimerkiksi parempaan kommunikointiin: miten voimme keskustella viisaammin ja riidellä järkevämmin. Puhuimme läpi monen monta asiaa, ja ilma tuntuu nyt puhtaammalta – vaikkei se ollut tunkkainen alun perinkään.

Parempi Avioliitto ry toimii omien sanojensa mukaan siksi, että parisuhde ja perhe voisivat olla iso ilo. Se on hieno tavoite, ja sitä kaikki varmasti haluavat. Sen saavuttamiseksi avioliittoleiri on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen mahdollisuus. Kenties mekin menemme joskus uudestaan.

”Rohkaise mua rakastamaan, vaikka tiedä en

Miten arki meitä kohtelee, miltä näyttää huominen

Karaise mua kovemmatkin kolhut kohtaamaan

Ne vierelläsi väsymättä vastaanottamaan”

Arki, Eve & Ossi

 

Kuva: Studio Lonka / Olavi Rautio

Lisätietoa parisuhteen palikoista ja avioliittoleireistä: https://www.parisuhteenpalikat.fi, https://parempiavioliitto.fi

Avioliittoleiri – uhka vai mahdollisuus

Kun menimme mieheni kanssa naimisiin neljä vuotta sitten, appivanhempani lupasivat häälahjaksi kustantaa meille avioliittoleirin. Kyllä, luit aivan oikein. Avioliittoleirin.

Monelle ensimmäinen mielleyhtymä tuosta hieman epäilyttävästä yhdyssanasta on kenties kirkon tarjoama perheneuvonta. Harva kuitenkin tietää, että Suomessa on kirkon lisäksi useita yhdistyksiä ja kansalaisjärjestöjä, jotka myös tarjoavat eri tavoin tukea perheiden ja avioliittojen hyvinvointiin niin kriisitilanteissa kuin ennaltaehkäisevästi. Usein näillä tahoilla on kristillinen perusta ja arvomaailma, mutta joukossa on myös uskonnollisesti sitoutumattomia vaihtoehtoja. Avioliittoleirejä ja erilaisia parisuhdetapahtumia järjestetäänkin ympäri maata, ja niiden kesto vaihtelee päivästä ja viikonlopusta aina viikkoon asti. 

Me päätimme viimein lunastaa häälahjamme tänä kesänä, ja niinpä ilmoittauduimme suositusten perusteella Parempi Avioliitto ry:n järjestämälle viikon mittaiselle leirille Leville. Lapin luonto houkutteli mahdollisuuksineen, mutta myös lupaavalta näyttänyt leirin sisältö vaikutti lopulliseen päätökseen.

Miksi ja miksi juuri nyt? Meidän avioliitto voi tällä hetkellä erinomaisesti. Viihdymme hyvin toistemme kanssa, eikä meillä ole valtavia ongelmia tai suuren suuria kriisejä. Toki mekin ärsyynnymme ja sanailemme, mutta ketkäpä ei. Ajattelenkin, että juuri nyt on täydellinen aika käydä testaamassa, ovatko avioliittoleirit todella niin hyviä kuin väitetään. Olen myös kuullut, ettei parisuhteessa tarvitse mennä huonosti, jotta voisi mennä paremmin. 

Samaan hengenvetoon myönnän, että todellisuudessa ajatukseni leiriä kohtaan ovat varsin ristiriitaiset. Uskon leirin olevan antoisa ja opettavainen, mutta toisaalta näen sen viikon mittaisena uhrauksena kesälomastamme. Enkä tietenkään etukäteen voi tietää, onko uhraus lopulta hyötyä suurempi. 

Ikään kuin varmistaaksemme viihtyisän viikon, olemme suunnitelleet luentojen ja pienryhmien vastapainoksi myös muuta tekemistä iltoihin. Etukäteen saamamme aikataulun mukaan leirin virallinen ohjelma päättyy päivittäin viideltä, ja parina päivänä jo puoliltapäivin. Ehdimme siis hyvin pelata golfia, retkeillä, maastopyöräillä ja meloa. 

Tällä hetkellä olo on jännittynyt ja hämmentynyt, mutta varovaisen toiveikas.

Hanna

PS. Avioliittoleireistä puhutaan ja kirjoitetaan valitettavan vähän. Tästä syystä julkaisen aiheeseen liittyen vielä toisen tekstin, jossa kerron tämän tosielämän ihmiskokeen jälkitunnelmista.

Kuva: Studio Lonka / Olavi Rautio

Minä ja Tampere

Makaan riippumatossa parvekkeellamme. Katselen järvimaisemaa, joka saa minut kerta toisensa jälkeen onnesta sykkyrälle. Mäntyiseltä Kalevankankaan harjulta kantautuvat kirkonkellojen lyönnit. Mietin, miten ihmeessä olen päätynyt tänne: Tampereelle.

Minun ja Tampereen tarina alkaa jo lapsuudesta. Teimme perheeni kanssa usein kesäisin lomamatkan Tampereelle, johon kuului poikkeuksetta vierailu Särkänniemessä. Olemme käyneet myös Muumimuseossa sekä ihastelleet Martti ja Eeva -joutsenia Sorsapuistossa. 

Erityisen jännittävänä muistan yöpymisen sukulaispojan opiskelija-asunnossa Kalevassa. Äidin ja isän mukaan kerrostalossa piti olla hiljaa kahdeksan jälkeen, emmekä siksi saaneet pikkusiskoni kanssa lupaa hyppiä sängyssä. Naapureita ei sopinut häiritä.

Tampere edusti minulle suurta maailmaa myös silloin, kun teimme pianokoulun kanssa syysretken Joutsenlampi-balettiin. Parhaiten tuosta esityksestä ovat tosin jääneet mieleen Lauantai-karkkipussit, joita rapistelimme katsomossa hyvän ystäväni kanssa.

Teini-iässä Tampere houkutteli ostosmahdollisuuksillaan. Kerran isäni ottikin minut ja jo aiemmin mainitun ystäväni mukaan työmatkalleen. Kaupoissa kiertelyn jälkeen isäni vielä sivisti nuorten neitien makumaailmaa viemällä meidät ensimmäistä kertaa kiinalaiseen ravintolaan. Paistettu riisi ja kana oli ennenkuulumatonta. 

Tällaisten elämää mullistavien kokemusten jälkeen oli varsin luonnollista, että ilmoitin lukiossa opinto-ohjaajalleni hakevani Tampereelle opiskelemaan. Minusta tulisi ekonomi.

Niinpä eräänä aurinkoisena päivänä matkustimme junalla pääsykokeisiin luokkakaverini kanssa. Meillä oli yliopiston osoite, mutta ei aavistustakaan siitä, miten suunnistaisimme asemalta paikan päälle. Päätimmekin turvautua taksiin, jotta varmasti ehtisimme. Ja kas vain, 650 metriä myöhemmin saavuimme yliopiston pääoven eteen suuren maailman elkein katseita keräten. 

Tampereen ovet pysyivät kuitenkin kiinni, ja tiedossa oli välivuosi – sekä myöhemmin muutto Ouluun.

Tai niin minä luulin. Kukapa olisi nimittäin arvannut, että vielä samana kesänä, keskellä kauneinta Keski-Suomea, törmäisin Tampereen nurkilla kasvaneeseen punatukkaiseen nuorukaiseen. Marraskuussa jo seurustelimme. 

Siitä alkoi aivan uudenlainen ystävyys minun ja Tampereen välillä. Ympyrä sulkeutui lopulta kolmisen vuotta sitten, kun havahduin istuvani maisteriopiskelijana samassa luentosalissa, jossa olin tuoreena ylioppilaana täyttänyt niitä kuuluisia lottorivejä pääsykoepaperiin.

Tamperelainen, se minä olen. Ja siltä minusta alkaa jo hiljalleen tuntua.

Olen istunut aamupalalla Tammelan torilla, juossut portaita Pyynikillä ja käynyt yleisessä saunassa Rauhanniemen kansankylpylässä. Olen kannustanut Ilvestä paikallispelissä, ihastellut Simbergin maalauksia Tuomiokirkossa ja nauttinut keikoista Pakkahuoneella. Ja nämä järvet, onko niihin edes mahdollista kyllästyä?

Kyä Tampesteri o vaa hiano paikka.

Kuvat: Olavi Rautio / Studio Lonka