Minä odotan sinua

Voisin kertoa vihlovista lonkista, lyllertävästä kävelystä tai jatkuvasta vessahädästä. Voisin myös mainita siitä päivästä, jolloin sormukseni eivät enää mahtuneet sormiini eivätkä varpaani liioin näkökenttääni.  Tai sitten voisin kuvailla niitä lukuisia kertoja, kun olen kiusallisesti osunut vatsallani muihin ihmisiin arvioidessani väärin nykyiset ääriviivani. 

Kaikki se tuntuu kuitenkin vähäpätöiseltä. Ne ovat mitättömiä asioita sen rinnalla, mitä tunnen, kun venyttelet kylkiini pienen pienillä jaloillasi. Tai kun sinulla on hikka, ja nikottelet tasaisessa rytmissä vielä ilmaa hengittämättömillä keuhkoillasi. Ja kuinka aika ajoin rauhoitut potkiskeluiltasi uneen pieneksi käyvässä yksiössäsi. 

Minä ihmettelen sinua joka päivä. Hämmästelen elämää ja naisen kehoa. Miten ihmeessä saan kantaa näin kallisarvoista lahjaa? Se tuntuu niin etuoikeutetulta, ettei omia syviä ajatuksiaan uskalla oikein edes ääneen sanoa, saati paljastaa niitä muille. On turvallisempaa kätkeä onni.

Sillä tiedänhän kyllä, että mitä tahansa voi sattua koska ja kenelle tahansa. Minkä on kerran saanut, voi myös kerran menettää. Varoitusta antamatta ja lupaa kysymättä.   

Onneksi toivo ja luottamus kantavat tuotakin pelkoa pidemmälle. Ja siksi minä odotan sinua. Kuulithan varmasti: äiti odottaa sinua. 

Haluan kuulla äänesi, silittää pikkuista päätäsi ja olla vain lähelläsi. Haluan laskea sormet, varpaat, korvat, silmät, nenän ja suun. Haluan tuntea ihon, haistaa tuoksun ja unohtaa kaiken muun. 

Nähdään pian pikkuinen. 

Well hello, Little baby

Your eyes have never seen the sun

You should know, Little baby

That I am the lucky one

I get to be the one to hold your hand, 
I get to be the one

Through birthdays and broken bones

I'll be there to watch you grow, 
I get to be the one

Don't feel alone now, Little baby

Do you hear me singing you a song

I can't wait to show you, Little baby

How to crawl, how to walk and how to run

How does someone so small

Hold my heart so tightly

I don't even know you

I love you completely

JJ Heller - I get to be the one

Kuvat: Kaisu Ojansivu

Poikanen

Loppuvuosi vierähti siivillä blogin viettäessä syvää hiljaiseloa. Tähän on syynsä. Päässäni on nimittäin heinäkuusta lähtien käynyt sellainen surina, etten ole saanut minkäänlaista otetta ajatuksistani. Tuiki tuntemattomat tuulet ovat myös tuntuneet sen verran henkilökohtaisilta, että niistä julkisesti kirjoittaminen on jännittänyt. 

Nyt sen kuitenkin kerron: meille tulee vauva. 

Kesäloman päätyttyä palasin töihin pienen ja kutkuttavan salaisuuden kera. Kunnollisena tulevana äiti-ihmisenä aloin myös kirjoittaa raskauspäiväkirjaa, joka on hyvin syväluotaava ja tunteikas teos. Alla suosikkimerkintäni.

7+5 uusi viikko uusi oksennus jihuu.

8+0 Oksennus. Aaamupala. Oksennus. Mitäs sitten söis? Kaksi oksennusta lisää. Neljä ennen töihin lähtöä. Vau, ennätys!

9+2 Musta tuntuu, että mun nenässä on hapankorppua.

9+3 Ehkä neljä.

Jatkoin päiväkirjaani raskausviikolle 21 asti: siihen mennessä olin oksentanut 132 kertaa. Huumorin ollessa vähissä noiden viikkojen aikana tein keräämästäni datasta jopa taulukon ja kaavion Exceliin. Onnekseni trendi oli laskusuuntainen. 

Kuten varmasti arvaatte, vellovan oloni onnistunut salailu vaati vaivannäköä ja ison kasan välipaloja, erityisesti töissä. Pohdin esimerkiksi useita kertoja, miten oksentaa mahdollisimman hiljaa. Kun lopulta kerroin uutisen työkavereilleni, sain tehdä yhtäkkisiä pyrähdyksiäni naistenhuoneeseen avoimemmin – keräten samalla rutkasti sympatiapisteitä.

Pahoinvoinnin lisäksi raskauden ensimmäistä puolikasta värittivät alusta asti jännitys ja pelko. Voin syödä päivittäiset vitamiinini ja pitää huolta kehostani, mutta muuhun en loppujen lopuksi kykene. Kontrollista luopuminen oli ja on hankalaa, mutta varsin opettavaista. Täytyy vain luottaa elämän antajaan. 

Onkin ollut helpottavaa kuulla kerta toisensa jälkeen ultrassa ja neuvolassa kaiken olevan kunnossa. Näytöllä näkyneet vinhasti viuhtovat pienet jalat ja kädet ovat silti olleet oudointa ja epätodellisinta, mitä olen eläessäni katsonut. Tuleva elämänmuutos on kuitenkin alkanut konkretisoitua kasvavan vatsan ja aamusta asti tuntuvien potkujen myötä niin minulle kuin miehelleni.

Tällä hetkellä toisen kolmanneksen energinen ja seesteinen olo on hiljalleen vaihtunut kolotuksiin, suonenvetoihin ja alati pieniksi käyviin vaatteisiin. Nukkuminen on hankalaa, kenkien sitominen hengästyttää ja kaiken lisäksi näytän äitiystalvitakissani lähinnä muumien poliisimestarilta.

Ja mitä pesänrakennusviettiini tulee, se tuntuu kiihtyvän kiihtymistään. Kaapit ja laatikot ovat kokeneet suuren puhdistuksen, makuuhuone on saanut uutta väriä seiniinsä ja yksi peittokin on jo virkattu. Tarvittavat vauvatarvikkeet olen luonnollisesti listannut Exceliin: kaikki on pitkälti jo hankittu.

Malttamattomana pesin viime viikolla myös pienet vaatteet valmiiksi. Minä jopa silitin ne – ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Hyvät ihmiset, kuka niitä jaksaa oikeasti silittää? Huokaisin helpotuksesta varmistettua ystävältäni, ettei hänkään niin tee. Joten hyvä pieni poikani, pahoittelen jo valmiiksi kurjaa lapsuuttasi silittämättömine vaatteinesi. 

Tämä on hassua ja ihmeellistä aikaa. Äitiyslomaan on vain muutama viikko, eikä se maaliskuukaan enää kovin kaukana ole. 

Kuvan haalari ja pipo ovat pian mummoutuvan (yli-innokkaan) äitini käsialaa. Tuttinauhan askartelin itse.

Poranteriä ja Kohinooreja

Kun elämä ei kohtele kultahansikkain, eikä taivaan pilvillä näytä kaukoputkellakaan tarkasteltuna olevan hopeareunusta, usko parempaan on helppo menettää. Voiko puristuksessa syntyä mitään kestävää ja kaunista? Ovatko haavat ja virheet vain merkkejä epäonnistumisesta?

Kyllä, ja ei. Siksi kerron sinulle tänään timanteista. 

Timantit ovat hiiltä, ja ne syntyvät suuressa paineessa ja kuumuudessa syvällä maan uumenissa. Satojen vuosien kuluessa hiiliatomit järjestäytyvät niin, että lopputuloksena muodostuu kovinta mahdollista luonnossa esiintyvää ainetta.

Muuttuvan ympäristön vuoksi timantti kuitenkin saa harvoin kasvaa häiriöttä. Tästä syystä täysin puhtaat timantit ovat erittäin harvinaisia. Juuri puhtaus onkin tyypillisin tapa luokitella timantteja erilaisiin kategorioihin. 

Käytännössä liki jokaisessa timantissa on epäpuhtauksia eli niin sanottuja sulkeumia: toisissa enemmän, toisissa vähemmän. Timantit voivat myös olla eri kokoisia ja värisiä, hiottuja tai raakoja. Osa timanteista päättyy jalokiviksi kuninkaallisten koruihin ja osa taas poranteriksi rakennustyömaille. 

Toisin kuin voisi luulla, epäpuhtaudet eivät kuitenkaan ole virheitä. Ne nimittäin takaavat, että kivi on aito ja luonnollinen, sillä synteettisissä eli keinotekoisissa kivissä sulkeumia ei ole. Periaatteessa siis täysin puhtaan ja oikean timantin aitoutta on liki mahdoton todistaa – se ei eroa keinotekoisesta.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Sitä, että kaikkein kauneimmatkaan korukivet eivät yleensä ole täydellisiä. Toki ne voivat näyttää siltä, sillä paljaalla silmällä katsottuna sulkeumia harvoin tunnistaa. Kuitenkin mikroskoopilla tarkasteltuna timantista kuin timantista saattaa paljastua naarmuja, kidepintoja, lohkeamia tai jopa muita mineraaleja. Ja hyvä niin! 

Kenties arvaat jo, mihin pyrin. Puristi sinua tänään kuinka paljon tahansa, muista, että lopputulos voi silti olla hyvä ja kaunis. Huomaat vielä, että olet paljon vahvempi kuin uskotkaan. 

Äläkä suotta peittele arpiasi. Ne kertovat eletystä, aidosta elämästä. Timanteissa sulkeumat vaikuttavat hyvin harvoin kiven loistoon ja kestävyyteen. Sädehdi ja säihky siis sinäkin huoletta kaikkine naarmuinesi. Timantti kuin timantti on harvinainen ja ainutlaatuinen, olit sitten poranterä tai Kohinoor. 

Kuvat: Elina Rautio (Instagram @elmirjamin)
Malli: Annariina Rautio