Älä säästä sanojasi

Kun vielä asuin vanhempieni luona, isäni neuvoi minua toisinaan säästämään sanojani. Varsin viisas vinkki nuorelle naiselle, joka valitettavan usein sanoo ennen kuin ajattelee ja väittää, vaikkei mitään tiedä. Olen yrittänyt ottaa siitä opikseni, ja toivottavasti terävimmät kulmani ovat hioutuneet sitten teini-iän tulisuuden. 

Valitettavan usein säästämme sanojamme kuitenkin aivan väärissä kohdissa. Tärkeissä hetkissä suut menevät suppuun, esitämme kiusaantuneesti kuollutta tai pahimmassa tapauksessa liukenemme paikalta vähin äänin. Vaikkei pitäisi.

Puhumatta ei nimittäin ole paras. Vaikeneminen ei ole läheskään aina kultaa.

Älä siis säästele sanojasi siellä, missä tarvitaan tukea ja turvaa. Siellä, missä pelko painaa ja murhe musertaa. Kuiskaile lempeää lohdutusta, ja katso mitä rakkaus ja rohkaisu saavat aikaan.

Anna sanojesi virrata siellä, missä kiukku ja katkeruus kipinöivät. Siellä, missä hiljaisuus on rakentanut muureja ja polttanut kaupunkeja. Puhu anteeksiantoa ja armahdusta. Valoa ja vapautta. 

Tuhlaa lauseitasi siellä, missä oikeus ja kohtuus puuttuvat. Siellä, missä pienintä painostetaan ja surkeinta sorretaan. Kailota oikein kunnolla, äläkä vaan vaikene siksi, ettei kukaan muu uskalla avata suutaan. 

Anna porista niin että tuntuu, sillä eivät sanat käyttämällä kulu. Päinvastoin. Saat vielä nähdä, millainen valta sinulla on huulillasi. Voima, jota voi hallita myös hitain puhe ja kankein kieli.

Käytäthän sitä oikein.

Kauan eläköön kesäkukat

Minun perheessäni kesäkukkiin suhtaudutaan suurella vakavuudella. Kotiimme iskee kukkahysteria aina kesän kynnyksellä, eikä se laannu ennen kuin pihan jokainen purkki ja laatikko on täytetty petunioilla ja pelargonioilla. 

Käytännössä kukkahysteria ilmenee pyhiinvaelluksena puutarhalle. Tarkoituksena on löytää mahdollisimman kauniita kukkia mahdollisimman paljon ja mahdollisimman halpaan hintaan. Tämä pyhä kolminaisuus on haastava yhdistelmä, eikä sen toteuttamiseen yleensä riitä yksi puutarha. Lapsuudessani minua ja siskoani raahattiinkin parhaimmillaan viiteen eri puutarhaan yhden päivän aikana.

Pitkään päällimmäinen muistoni näistä retkistä oli pitkästyneisyys, joka iski viimeistään kolmannen puutarhan parkkipaikalla: tämä ei loppuisi koskaan. Vuosien kuluessa mieleeni ovat kuitenkin palautuneet myös puutarhan huumaava tuoksu, iholla tuntuva jännittävä kosteus sekä kukkamerien upea väriloisto.

Ja kas vain, niin löydän itseni jälleen puutarhalta. Olen siitä aivan liian innoissani.

Ensimmäisellä kerralla olin amatööri. Kaikki kukkaseni nuupahtivat muutamassa viikossa. Olin kuitenkin niin onnellinen ensimmäisistä kesäkukistani, ettei lyhyt yhteiselo haitannut. Minulla oli ollut pienen hetken oma vaaleanpunainen amppeli. Voisin kuolla rauhassa.

Seuraavana kesänä ajoin taas puutarhalle. Parveke kukoisti ja tuoksui. Ilo loppui valitettavasti lyhyeen, sillä kaunokaisiini iski tuholainen. Luulen sen saapuneen ulkoavaruudesta, sillä edes Marttojen ohjeet eivät auttaneet taltuttamaan tätä monsteria. Päivisin piileskelevä hirviö verhosi istutukseni vaalealla harsolla, mistä seurasi hidas kuolema. Kannoin tyhjät kukkalaatikot pettyneenä takaisin varastoon.

Tänä vuonna vierailin kahdella puutarhalla. Ja uskokaa pois, nyt olen onnistunut: kukkani ovat edelleen hengissä! Hurraa! Neilikat, hopeaputous, pelargoniat ja petuniat kukoistavat niin kauniisti, että hautajaiset voidaan huoletta siirtää alkusyksyyn.

Tai ensi viikkoon, kuka näistä tietää. Menestyksestä huolimatta (ja toisaalta aikaisempien vuosien perusteella) on nimittäin todettava, etten todellisuudessa ymmärrä kukista paljoakaan. Hiljattain ostamani mehikasvikin muuttui mustaksi keskittyessäni parvekekukkien eloonjäämistaisteluun.

Yhden asian olen kuitenkin ymmärtänyt. Kesäkukat ovat selvä merkki aikuistumisesta.

Siinä, missä ennen suunnittelimme kavereiden kanssa kesän villejä huvipuistoreissuja, laitamme nykyään google mapsiin lähimmän puutarhan osoitteen – ja olemme siitä aivan yhtä innoissamme.

Ennen juttelimme ystäväni kanssa lähinnä pojista, hiuksista ja demistä, mutta viimeksi nähdessämme kaakatimme kesäkukista: mistä olemme hankkineet, millaisia laitoimme ja kuinka istutukset ovat pärjänneet. Ja ihan kuin tässä ei olisi ollut jo tarpeeksi, ihastelimme vielä äitini tulppaanipelargoniaa. Teini-ikäiset versiomme oksentaisivat nähdessään meidät.

Eikä se nyt lopulta edes tunnu niin pahalta.

Eläköön aikuisuus ja kesäkukat!

Valitse taistelusi

Olemme olleet naimisissa kolme vuotta. Ja sanonpa nyt vain, että kun suorasukainen eteläpohjalainen ja hidas hämäläinen avioituvat, hyvät neuvot ovat tarpeen. Kaikkien sukulaistädeiltä saatujen, hömppälehdistä luettujen ja radiosta kuultujen parisuhdevinkkien joukosta yksi nousee ylitse muiden. Hyvät naiset ja herrat, saanen siis esitellä oman henkilökohtaisen suosikkini: "Valitse taistelusi".

Jokaiseen sotaan ei kannata lähteä. Valinnassa täytyy huomioida niin kriisin vakavuus kuin sen laajuus. Taistelun valitsematta jättäminen ei kuitenkaan tarkoita, että lasket haulikon alas vain käydäksesi asemasotaa. Tykinkuulien ampumisesta vapautunutta aikaa ei myöskään ole tarkoitettu ydinsotaan varustautumiseen. Jos jättää neljä kertaa mainitsematta sohvan reunalle unohtuneesta kahvikupista, ei ole oikein tehdä vuosisadan ilmaiskua seuraavan kerran, kun puolisosi on syönyt yksin koko jäätelöpaketin. Jälkimmäinen on kylläkin sen verran vakava rike, että ritsalla ampuminen on jo ihan okei.

Jos aina valitsee taistelun, löytyy sotatantereita yllättäen yhä enemmän. Väsymyshän siinä iskee, eikä vammoilta vältytä. Luotisateessa on myös helppo unohtaa, mistä kaikki edes alkoi. Kenties sukasta, väärästä äänensävystä tai liian kovalla pauhaavasta televisiosta. Sotakirveen nostaminen on joskus pienestä kiinni.

Erityisen pienestä se on minun kohdallani kiinni silloin, kun verensokeri laskee liian alas ja napa raapii selkärankaa. Silloin silmissäni sumenee, ja annan ehtymättömällä lippaalla varustetun kiväärini laulaa mielivaltaisesti pitkin taistelukenttää. Jostain räiskinnän keskeltä kuuluu yleensä onneksi mieheni kehotus syödä jotain, ja simsalabim, valkoinen lippu liehuu kaksiossamme.

Keskeistä niin rauhan kuin taistelun aikana on kuitenkin tunnistaa sodan osapuolet: todellisuudessahan me makaamme samassa poterossa. Ja olisihan se nyt hölmöä rakentaa siellä muuria välillemme. Valitettava fakta nimittäin on, että omien rivien rakoillessa taistelun häviäminen on usein todennäköisempää. Toki samalla on täysin luonnollista, että jokaisessa poterossa välillä kiehahtaa. 

Lopputuloksen kannalta olisi silti parempi, jos yhdistäisimme voimamme ja valitsisimme taistelut, joihin osallistumme yhtenä rintamana. Voisimme näyttää kiireelle, itsekkyydelle ja nälkäkiukulle mistä kana pissii – ja nauraa räkättäisimme, kun nuo ark(k)iviholliset loikkisivat karkuun osuttuaan miinakenttäämme. 

Sinä ja minä olemme hyvä armeija.

Kuva: Olavi Rautio / Studio Lonka