Kun sain poikamme syliini reilu vuosi sitten, äitiys suorastaan hukutti minut. Se valtasi jokaisen solun ja ajatuksen, sillä olihan vastuulleni annettu pienen ihmisen kokonainen elämä.
Tunne oli niin vahva, etten ylioppilaskuvaani katsoessa tunnistanut itseäni. En saanut minkäänlaista otetta kuvan nuoresta naisesta ja hänen ajatuksistaan. Se oli outoa.
Näin jälkikäteen ymmärrän paremmin. On varsin luonnollista, että äitiys iskee kuin hyökyaalto – kuinkas muutenkaan. Se muuttaa voimallaan kaiken ja pysyvästi.
Tällä hetkellä elämä tuntuu jo tasaiselta ja tyyneltä: äitiys on löytänyt paikkansa minussa. Olen myös saanut viettää iloisia jälleennäkemisiä sen Hannan kanssa, joka on muutakin kuin äiti. Tavoitan jopa ne ylioppilaskuvan taakse kätkeytyvät unelmat ja toiveet.
Nähtäväksi jää, millaisia aallokkoja äitiys vuosien varrella elämässäni vielä nostattaa. Nyt nautin kuitenkin keväisestä ja elämää täynnä olevasta kyydistä (sekä aikaisista aamuista) ihanan pienen poikani kanssa.
Olen ollut äiti kuukauden ja kymmenen päivää. Se on kovin lyhyt aika, eikä sen perusteella voi vielä jakaa neuvoja äitiyden suurista salaisuuksista. On silti sanomattakin selvää, että viimeiset viikot ovat mullistaneet maailmani ja päivärytmini.
Ensimmäiset päivät sairaalassa menivät sumussa. Syötin pipetillä maitoa suuta aukovalle linnunpojalleni, joka maiskutti tyytyväisenä silmät kirkkaina. Kello oli kolme yöllä, ja mietin, miten ikinä saisin pidettyä hänet hengissä. Ajatus siitä, että vauvani oppisi joskus ajamaan polkupyörällä, tuntui täysin mahdottomalta.
Kotiin päästyämme jatkoimme uuden opettelua minuutti, tunti ja syöttö kerrallaan.
Viikon jälkeen näin unta, jossa olin maailman toisella laidalla ilman poikaani. Olin kauhuissani ja kipeä ikävästä. Mieheni puolestaan oli unessaan hypännyt laskuvarjolla Las Vegasiin. Stressitasomme olivat (onneksi) hieman eri luokkaa.
Toisella viikolla itketti. Kaikki oli erinomaisesti, mutta silti aloin nyyhkyttää neuvolassa jo vastaanoton penkille istuttuani. En edes tiedä, mitä itkin. Onnea, väsymystä vai huolta – kenties yhdistelmä niitä kaikkia. Kerran heräsin päiväunilta omiin kyyneliini.
Päivät kuitenkin kuluivat ja arki alkoi hiljalleen sujua. Vauva nukkui, söi ja tarkkaili ympäristöään. Kolmannella viikolla siivosin tiskipöydän, ja siitä voimaantuneena ajattelin ensimmäistä kertaa selviytyväni.
Olen opetellut nauttimaan pienistä asioista. Vauvan päiväunien aikana ryntään kuumaan suihkuun, joka on tällä hetkellä rentouttavinta, mitä tiedän. Seuraavana listalla on sohvalla makaaminen. Huokailen onnesta, ja syön hyvällä omallatunnolla palan suklaata. Toisinaan käyn ihastelemassa tuhisevaa poikaani – tai sitten selaan puhelimestani kuvia hänestä. Hän on niin vastustamaton.
Aurinko paistaa, leskenlehdet kukkivat ja joutsenet laulavat Iidesjärvellä. Saan olla äiti maailman ihanimmalle vauvalle, joka sulattaa kenen tahansa sydämen veikeällä hymyllään ja valloittavalla hiuspyörteellään. Kuinka etuoikeutettua se onkaan.
Voisin kertoa vihlovista lonkista, lyllertävästä kävelystä tai jatkuvasta vessahädästä. Voisin myös mainita siitä päivästä, jolloin sormukseni eivät enää mahtuneet sormiini eivätkä varpaani liioin näkökenttääni. Tai sitten voisin kuvailla niitä lukuisia kertoja, kun olen kiusallisesti osunut vatsallani muihin ihmisiin arvioidessani väärin nykyiset ääriviivani.
Kaikki se tuntuu kuitenkin vähäpätöiseltä. Ne ovat mitättömiä asioita sen rinnalla, mitä tunnen, kun venyttelet kylkiini pienen pienillä jaloillasi. Tai kun sinulla on hikka, ja nikottelet tasaisessa rytmissä vielä ilmaa hengittämättömillä keuhkoillasi. Ja kuinka aika ajoin rauhoitut potkiskeluiltasi uneen pieneksi käyvässä yksiössäsi.
Minä ihmettelen sinua joka päivä. Hämmästelen elämää ja naisen kehoa. Miten ihmeessä saan kantaa näin kallisarvoista lahjaa? Se tuntuu niin etuoikeutetulta, ettei omia syviä ajatuksiaan uskalla oikein edes ääneen sanoa, saati paljastaa niitä muille. On turvallisempaa kätkeä onni.
Sillä tiedänhän kyllä, että mitä tahansa voi sattua koska ja kenelle tahansa. Minkä on kerran saanut, voi myös kerran menettää. Varoitusta antamatta ja lupaa kysymättä.
Onneksi toivo ja luottamus kantavat tuotakin pelkoa pidemmälle. Ja siksi minä odotan sinua. Kuulithan varmasti: äiti odottaa sinua.
Haluan kuulla äänesi, silittää pikkuista päätäsi ja olla vain lähelläsi. Haluan laskea sormet, varpaat, korvat, silmät, nenän ja suun. Haluan tuntea ihon, haistaa tuoksun ja unohtaa kaiken muun.
Nähdään pian pikkuinen.
Well hello, Little baby
Your eyes have never seen the sun
You should know, Little baby
That I am the lucky one
I get to be the one to hold your hand, I get to be the one
Through birthdays and broken bones
I'll be there to watch you grow, I get to be the one
Loppuvuosi vierähti siivillä blogin viettäessä syvää hiljaiseloa. Tähän on syynsä. Päässäni on nimittäin heinäkuusta lähtien käynyt sellainen surina, etten ole saanut minkäänlaista otetta ajatuksistani. Tuiki tuntemattomat tuulet ovat myös tuntuneet sen verran henkilökohtaisilta, että niistä julkisesti kirjoittaminen on jännittänyt.
Nyt sen kuitenkin kerron: meille tulee vauva.
Kesäloman päätyttyä palasin töihin pienen ja kutkuttavan salaisuuden kera. Kunnollisena tulevana äiti-ihmisenä aloin myös kirjoittaa raskauspäiväkirjaa, joka on hyvin syväluotaava ja tunteikas teos. Alla suosikkimerkintäni.
7+5 uusi viikko uusi oksennus jihuu.
8+0 Oksennus. Aaamupala. Oksennus. Mitäs sitten söis? Kaksi oksennusta lisää. Neljä ennen töihin lähtöä. Vau, ennätys!
9+2 Musta tuntuu, että mun nenässä on hapankorppua.
9+3 Ehkä neljä.
Jatkoin päiväkirjaani raskausviikolle 21 asti: siihen mennessä olin oksentanut 132 kertaa. Huumorin ollessa vähissä noiden viikkojen aikana tein keräämästäni datasta jopa taulukon ja kaavion Exceliin. Onnekseni trendi oli laskusuuntainen.
Kuten varmasti arvaatte, vellovan oloni onnistunut salailu vaati vaivannäköä ja ison kasan välipaloja, erityisesti töissä. Pohdin esimerkiksi useita kertoja, miten oksentaa mahdollisimman hiljaa. Kun lopulta kerroin uutisen työkavereilleni, sain tehdä yhtäkkisiä pyrähdyksiäni naistenhuoneeseen avoimemmin – keräten samalla rutkasti sympatiapisteitä.
Pahoinvoinnin lisäksi raskauden ensimmäistä puolikasta värittivät alusta asti jännitys ja pelko. Voin syödä päivittäiset vitamiinini ja pitää huolta kehostani, mutta muuhun en loppujen lopuksi kykene. Kontrollista luopuminen oli ja on hankalaa, mutta varsin opettavaista. Täytyy vain luottaa elämän antajaan.
Onkin ollut helpottavaa kuulla kerta toisensa jälkeen ultrassa ja neuvolassa kaiken olevan kunnossa. Näytöllä näkyneet vinhasti viuhtovat pienet jalat ja kädet ovat silti olleet oudointa ja epätodellisinta, mitä olen eläessäni katsonut. Tuleva elämänmuutos on kuitenkin alkanut konkretisoitua kasvavan vatsan ja aamusta asti tuntuvien potkujen myötä niin minulle kuin miehelleni.
Tällä hetkellä toisen kolmanneksen energinen ja seesteinen olo on hiljalleen vaihtunut kolotuksiin, suonenvetoihin ja alati pieniksi käyviin vaatteisiin. Nukkuminen on hankalaa, kenkien sitominen hengästyttää ja kaiken lisäksi näytän äitiystalvitakissani lähinnä muumien poliisimestarilta.
Ja mitä pesänrakennusviettiini tulee, se tuntuu kiihtyvän kiihtymistään. Kaapit ja laatikot ovat kokeneet suuren puhdistuksen, makuuhuone on saanut uutta väriä seiniinsä ja yksi peittokin on jo virkattu. Tarvittavat vauvatarvikkeet olen luonnollisesti listannut Exceliin: kaikki on pitkälti jo hankittu.
Malttamattomana pesin viime viikolla myös pienet vaatteet valmiiksi. Minä jopa silitin ne – ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Hyvät ihmiset, kuka niitä jaksaa oikeasti silittää? Huokaisin helpotuksesta varmistettua ystävältäni, ettei hänkään niin tee. Joten hyvä pieni poikani, pahoittelen jo valmiiksi kurjaa lapsuuttasi silittämättömine vaatteinesi.
Tämä on hassua ja ihmeellistä aikaa. Äitiyslomaan on vain muutama viikko, eikä se maaliskuukaan enää kovin kaukana ole.
Kuvan haalari ja pipo ovat pian mummoutuvan (yli-innokkaan) äitini käsialaa. Tuttinauhan askartelin itse.
Kun elämä ei kohtele kultahansikkain, eikä taivaan pilvillä näytä kaukoputkellakaan tarkasteltuna olevan hopeareunusta, usko parempaan on helppo menettää. Voiko puristuksessa syntyä mitään kestävää ja kaunista? Ovatko haavat ja virheet vain merkkejä epäonnistumisesta?
Kyllä, ja ei. Siksi kerron sinulle tänään timanteista.
Timantit ovat hiiltä, ja ne syntyvät suuressa paineessa ja kuumuudessa syvällä maan uumenissa. Satojen vuosien kuluessa hiiliatomit järjestäytyvät niin, että lopputuloksena muodostuu kovinta mahdollista luonnossa esiintyvää ainetta.
Muuttuvan ympäristön vuoksi timantti kuitenkin saa harvoin kasvaa häiriöttä. Tästä syystä täysin puhtaat timantit ovat erittäin harvinaisia. Juuri puhtaus onkin tyypillisin tapa luokitella timantteja erilaisiin kategorioihin.
Käytännössä liki jokaisessa timantissa on epäpuhtauksia eli niin sanottuja sulkeumia: toisissa enemmän, toisissa vähemmän. Timantit voivat myös olla eri kokoisia ja värisiä, hiottuja tai raakoja. Osa timanteista päättyy jalokiviksi kuninkaallisten koruihin ja osa taas poranteriksi rakennustyömaille.
Toisin kuin voisi luulla, epäpuhtaudet eivät kuitenkaan ole virheitä. Ne nimittäin takaavat, että kivi on aito ja luonnollinen, sillä synteettisissä eli keinotekoisissa kivissä sulkeumia ei ole. Periaatteessa siis täysin puhtaan ja oikean timantin aitoutta on liki mahdoton todistaa – se ei eroa keinotekoisesta.
Mitä tämä sitten tarkoittaa? Sitä, että kaikkein kauneimmatkaan korukivet eivät yleensä ole täydellisiä. Toki ne voivat näyttää siltä, sillä paljaalla silmällä katsottuna sulkeumia harvoin tunnistaa. Kuitenkin mikroskoopilla tarkasteltuna timantista kuin timantista saattaa paljastua naarmuja, kidepintoja, lohkeamia tai jopa muita mineraaleja. Ja hyvä niin!
Kenties arvaat jo, mihin pyrin. Puristi sinua tänään kuinka paljon tahansa, muista, että lopputulos voi silti olla hyvä ja kaunis. Huomaat vielä, että olet paljon vahvempi kuin uskotkaan.
Äläkä suotta peittele arpiasi. Ne kertovat eletystä, aidosta elämästä. Timanteissa sulkeumat vaikuttavat hyvin harvoin kiven loistoon ja kestävyyteen. Sädehdi ja säihky siis sinäkin huoletta kaikkine naarmuinesi. Timantti kuin timantti on harvinainen ja ainutlaatuinen, olit sitten poranterä tai Kohinoor.
Kuvat: Elina Rautio (Instagram @elmirjamin)
Malli: Annariina Rautio
Osallistuimme mieheni kanssa heinäkuun lopussa Parempi Avioliitto ry:n järjestämälle viikon mittaiselle Levi Cross parisuhde- ja perheleirille Kittilässä. Tästä ihmiskokeesta selvittyämme on aika raportoida, kannattiko hyppy tuntemattomaan.
Kokonaisuudessaan yllätyimme positiivisesti. Levin puitteet olivat erinomaiset, ja järjestelyt toimivat moitteetta. Leirille osallistui sata avioparia, ja ikäjakauma vaihteli ikäisistämme aina eläkeikäisiin asti. Mukana oli myös 70 lasta, joille oli järjestetty oma leirinsä – jopa vauvoille oli omat henkilökohtaiset hoitajat.
Päivittäinen ohjelma rakentui luentojen ja pienryhmäkokoontumisten ympärille. Sisällöllisenä runkona toimi Parisuhteen palikat –työkalu, jonka avulla käsiteltiin monipuolisesti parisuhteen eri osa-alueita. Suurennuslasin alle pääsivät sitoutuminen, sanat, tunteet, teot, riidat, seksuaalisuus, anteeksianto, luottamus ja rakkaus.
Jokaisella luennolla oli eri luennoitsijapari, ja virallisten kalvosulkeisten sijaan kuulimme teemoihin liittyen aitoja elämäntarinoita iloineen ja suruineen. Asioista puhuttiin suoraan silläkin riskillä, että ne hieman nolostuttaisivat tai punastuttaisivat.
Luennolla alustettujen aiheiden käsittelyä jatkettiin pienryhmissä. Nämä 3–4 avioparin ryhmät oli muodostettu etukäteen annettujen taustatietojen perusteella niin, että ryhmäläiset olivat kutakuinkin samassa elämäntilanteessa. Jokaisessa ryhmässä oli lisäksi tehtävään koulutettu ohjaajapari.
Käytännössä keskustelu ryhmässä eteni erilaisten tehtävien ja kysymysten avulla. Kaikki oli luottamuksellista ja turvallista, eikä mistään aiheesta ei ollut pakko puhua, vaikka siihen rohkaistiinkin. Sääntönä oli myös, ettei kukaan kerro ammattiaan tai mahdollista seurakuntataustaansa.
Nämä ryhmäkokoontumiset olivatkin leirin parasta antia. Nenäliinapaketti avattiin jo ensimmäisenä päivänä, ja hyvin nopeasti selvisi, että kaikista asioista kannattaa puhua. Muilla on nimittäin todennäköisesti ihan samanlaisia ajatuksia, kokemuksia ja tunteita.
Vaikka käsittelimme ryhmässämme paikoitellen todella kipeitä asioita, vastapainoksi me myös nauroimme paljon. Puhuimme elämästä, arjesta ja keittiösaksista. Opettelimme nimeämään tunteita, ja harjoittelimme kommunikoimaan paremmin. Pohdimme omia tarpeitamme, ja arvioimme käyttäytymismallejamme. Kaikessa tässä ohjaajapari toimi erinomaisena peilinä kysymyksineen.
Mitä vapaa-aikaan tulee, me otimme Levistä kaiken ilon irti. Sopiva aikataulu ja erityisesti kaksi vapaata iltapäivää mahdollistivatkin monenlaisen puuhastelun. Etukäteen suunniteltujen aktiviteettien, golfin, melonnan, retkeilyn ja maastopyöräilyn lisäksi kävimme kylpylässä. Innostuimme ryhmäläistemme kanssa myös mäkikelkkailemaan, pelaamaan frisbeegolfia ja paistamaan lettuja.
(teksti jatkuu kuvan jälkeen)
Anoppini on verrannut avioliittoleiriä parisuhteen tiimipalaveriin. Eikä hän siinä pahasti metsään mene. Kotimatkalla ollessamme totesimme mieheni kanssa, kuinka hyvä paikka avioliittoleiri on oppia lisää omasta puolisosta ja parisuhteesta. Tämän lisäksi se tarjoaa erinomaisen tilaisuuden tutkia itseään.
Saimme leiriltä arkeemme työkaluja esimerkiksi parempaan kommunikointiin: miten voimme keskustella viisaammin ja riidellä järkevämmin. Puhuimme läpi monen monta asiaa, ja ilma tuntuu nyt puhtaammalta – vaikkei se ollut tunkkainen alun perinkään.
Parempi Avioliitto ry toimii omien sanojensa mukaan siksi, että parisuhde ja perhe voisivat olla iso ilo. Se on hieno tavoite, ja sitä kaikki varmasti haluavat. Sen saavuttamiseksi avioliittoleiri on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen mahdollisuus. Kenties mekin menemme joskus uudestaan.
Kun menimme mieheni kanssa naimisiin neljä vuotta sitten, appivanhempani lupasivat häälahjaksi kustantaa meille avioliittoleirin. Kyllä, luit aivan oikein. Avioliittoleirin.
Monelle ensimmäinen mielleyhtymä tuosta hieman epäilyttävästä yhdyssanasta on kenties kirkon tarjoama perheneuvonta. Harva kuitenkin tietää, että Suomessa on kirkon lisäksi useita yhdistyksiä ja kansalaisjärjestöjä, jotka myös tarjoavat eri tavoin tukea perheiden ja avioliittojen hyvinvointiin niin kriisitilanteissa kuin ennaltaehkäisevästi. Usein näillä tahoilla on kristillinen perusta ja arvomaailma, mutta joukossa on myös uskonnollisesti sitoutumattomia vaihtoehtoja. Avioliittoleirejä ja erilaisia parisuhdetapahtumia järjestetäänkin ympäri maata, ja niiden kesto vaihtelee päivästä ja viikonlopusta aina viikkoon asti.
Me päätimme viimein lunastaa häälahjamme tänä kesänä, ja niinpä ilmoittauduimme suositusten perusteella Parempi Avioliitto ry:n järjestämälle viikon mittaiselle leirille Leville. Lapin luonto houkutteli mahdollisuuksineen, mutta myös lupaavalta näyttänyt leirin sisältö vaikutti lopulliseen päätökseen.
Miksi ja miksi juuri nyt? Meidän avioliitto voi tällä hetkellä erinomaisesti. Viihdymme hyvin toistemme kanssa, eikä meillä ole valtavia ongelmia tai suuren suuria kriisejä. Toki mekin ärsyynnymme ja sanailemme, mutta ketkäpä ei. Ajattelenkin, että juuri nyt on täydellinen aika käydä testaamassa, ovatko avioliittoleirit todella niin hyviä kuin väitetään. Olen myös kuullut, ettei parisuhteessa tarvitse mennä huonosti, jotta voisi mennä paremmin.
Samaan hengenvetoon myönnän, että todellisuudessa ajatukseni leiriä kohtaan ovat varsin ristiriitaiset. Uskon leirin olevan antoisa ja opettavainen, mutta toisaalta näen sen viikon mittaisena uhrauksena kesälomastamme. Enkä tietenkään etukäteen voi tietää, onko uhraus lopulta hyötyä suurempi.
Ikään kuin varmistaaksemme viihtyisän viikon, olemme suunnitelleet luentojen ja pienryhmien vastapainoksi myös muuta tekemistä iltoihin. Etukäteen saamamme aikataulun mukaan leirin virallinen ohjelma päättyy päivittäin viideltä, ja parina päivänä jo puoliltapäivin. Ehdimme siis hyvin pelata golfia, retkeillä, maastopyöräillä ja meloa.
Tällä hetkellä olo on jännittynyt ja hämmentynyt, mutta varovaisen toiveikas.
Hanna
PS. Avioliittoleireistä puhutaan ja kirjoitetaan valitettavan vähän. Tästä syystä julkaisen aiheeseen liittyen vielä toisen tekstin, jossa kerron tämän tosielämän ihmiskokeen jälkitunnelmista.
Makaan riippumatossa parvekkeellamme. Katselen järvimaisemaa, joka saa minut kerta toisensa jälkeen onnesta sykkyrälle. Mäntyiseltä Kalevankankaan harjulta kantautuvat kirkonkellojen lyönnit. Mietin, miten ihmeessä olen päätynyt tänne: Tampereelle.
Minun ja Tampereen tarina alkaa jo lapsuudesta. Teimme perheeni kanssa usein kesäisin lomamatkan Tampereelle, johon kuului poikkeuksetta vierailu Särkänniemessä. Olemme käyneet myös Muumimuseossa sekä ihastelleet Martti ja Eeva -joutsenia Sorsapuistossa.
Erityisen jännittävänä muistan yöpymisen sukulaispojan opiskelija-asunnossa Kalevassa. Äidin ja isän mukaan kerrostalossa piti olla hiljaa kahdeksan jälkeen, emmekä siksi saaneet pikkusiskoni kanssa lupaa hyppiä sängyssä. Naapureita ei sopinut häiritä.
Tampere edusti minulle suurta maailmaa myös silloin, kun teimme pianokoulun kanssa syysretken Joutsenlampi-balettiin. Parhaiten tuosta esityksestä ovat tosin jääneet mieleen Lauantai-karkkipussit, joita rapistelimme katsomossa hyvän ystäväni kanssa.
Teini-iässä Tampere houkutteli ostosmahdollisuuksillaan. Kerran isäni ottikin minut ja jo aiemmin mainitun ystäväni mukaan työmatkalleen. Kaupoissa kiertelyn jälkeen isäni vielä sivisti nuorten neitien makumaailmaa viemällä meidät ensimmäistä kertaa kiinalaiseen ravintolaan. Paistettu riisi ja kana oli ennenkuulumatonta.
Tällaisten elämää mullistavien kokemusten jälkeen oli varsin luonnollista, että ilmoitin lukiossa opinto-ohjaajalleni hakevani Tampereelle opiskelemaan. Minusta tulisi ekonomi.
Niinpä eräänä aurinkoisena päivänä matkustimme junalla pääsykokeisiin luokkakaverini kanssa. Meillä oli yliopiston osoite, mutta ei aavistustakaan siitä, miten suunnistaisimme asemalta paikan päälle. Päätimmekin turvautua taksiin, jotta varmasti ehtisimme. Ja kas vain, 650 metriä myöhemmin saavuimme yliopiston pääoven eteen suuren maailman elkein katseita keräten.
Tampereen ovet pysyivät kuitenkin kiinni, ja tiedossa oli välivuosi – sekä myöhemmin muutto Ouluun.
Tai niin minä luulin. Kukapa olisi nimittäin arvannut, että vielä samana kesänä, keskellä kauneinta Keski-Suomea, törmäisin Tampereen nurkilla kasvaneeseen punatukkaiseen nuorukaiseen. Marraskuussa jo seurustelimme.
Siitä alkoi aivan uudenlainen ystävyys minun ja Tampereen välillä. Ympyrä sulkeutui lopulta kolmisen vuotta sitten, kun havahduin istuvani maisteriopiskelijana samassa luentosalissa, jossa olin tuoreena ylioppilaana täyttänyt niitä kuuluisia lottorivejä pääsykoepaperiin.
Tamperelainen, se minä olen. Ja siltä minusta alkaa jo hiljalleen tuntua.
Olen istunut aamupalalla Tammelan torilla, juossut portaita Pyynikillä ja käynyt yleisessä saunassa Rauhanniemen kansankylpylässä. Olen kannustanut Ilvestä paikallispelissä, ihastellut Simbergin maalauksia Tuomiokirkossa ja nauttinut keikoista Pakkahuoneella. Ja nämä järvet, onko niihin edes mahdollista kyllästyä?
”Muistakaa sitten olla siipiänne myöten!”, tapasi vaarini kehottaa meitä lapsenlapsia erityisesti joulun alla. Se tarkoitti, että piti leikkiä sovussa ilman ylimääräistä nahistelua. Piti kuunnella, joustaa ja antaa oikeassa kohtaa periksi. Riidan sijaan tuli rakentaa rauhaa.
Ja edelleen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin siipiänsä myöten oleminen on minulle toisinaan vaikeaa. Suorasanainen ja äkkipikainen luonne pyristelee nimittäin helposti vastaan.
On hankala laskea kymmeneen, kun töissä projektit venyvät, kotona tiskivuori kasvaa ja mokoma mieskin on mennyt nälissään syömään makaronilaatikon rippeet, joiden olit ajatellut riittävän teille molemmille.
Riidan siemeniä on tavattoman helppo löytää, kylvää ja kastella.
Kaikkien hermot helisevät joskus, kenties syystäkin. Mutta juuri silloin, kun silmissä sumenee eikä mikään tunnu menevän omien ajatusten mukaisesti, olisi parempi antaa tuulen tuivertaa rauhassa siipien alla. Hengittää syvään ja pitää suunsa kiinni. Laihakin sopu on nimittäin parempi kuin lihava riita, kuten vanha suomalainen kansanviisaus kertoo.
Niinpä minä koetan yhä sisäistää vaarini ohjetta. Haluaisin oppia myötäilemään, antamaan tilaa ja kohtaamaan aidosti. Että edes yrittäisin ymmärtää – silloinkin kun en sitä edes itse haluaisi. Etten olisi aina niin kertakaikkisen ehdoton omissa näkemyksissäni. Etten valitsisi ihan jokaista vastaantulevaa taistelua.
Siinä missä tuulta ja myrskyjä ei aina voi hallita, siipiään voi. Itsehillintää ja tunnetaitoja on myös mahdollista kehittää. Kun oppii tuntemaan itsensä ja tunnistamaan omat tunteensa, voi tuon tietoisuuden seurauksena käyttäytyä jossain määrin järkevästi jopa niissä kaikkein kiukkuisimmissa tunneryöpyissä. Ainakin näin teoriassa.
Linnutkin pyrkivät lentäessään säätämään siipiään niin, että lentäminen olisi mahdollisimman kevyttä. Parhaassa tapauksessa se voi siis olla pelkkää liitoa, kevyintä mahdollista lentämisen muotoa.
Opiskelun päättyminen tuntui mahtavalta. Kukaan ei tosin etukäteen kertonut, että sitä seuraisi pienellä viiveellä myös kriisi. Toisaalta ihmekös tuo, kun on ensin uinut 18 vuotta maamme koulutusjärjestelmässä muiden opastamana. Kaikki oli tähdännyt siihen taianomaiseen päivään, jolloin minusta viimein tulisi täysivaltainen yhteiskunnan vastuullinen veronmaksaja.
Valmistumisen huuma kesti kohdallani syksyyn. Sitten ahdistuin. Mitä minä nyt teen? Tätäkö tämä elämä on? Ajatukseni ovatkin olleet enemmän tai vähemmän solmussa työelämään ja uraan liittyen. Minä olen pohtinut, pyöritellyt ja puntaroinut.
Todellisuudessa mitään ongelmaa ei ole, sillä asiat ovat enemmän kuin loistavasti. Minulla on vakituinen työpaikka, ja pidän työstäni. Tehtäväni ovat sopivan haasteellisia, ja nautin hyvästä työilmapiiristä kansainvälisessä ympäristössä. Opin jatkuvasti uutta. Edutkin ovat kohdallaan.
Silti minut valtaa toisinaan outo ja epämääräinen tyytymättömyys siihen, missä olen ja mitä minulla on. Koen riittämättömyyttä.
Pitäisi olla niin monenlaista meneillään. Valtavasti vastuuta ja johtotehtäviä. Hurjaa pöhinää ja innokasta start up -henkeä. Verkostoitumista ekonomien workshopeissa. Nopeita voittoja bitcoineilla. Ja mieluiten kaikki tämä yhdistettynä Piilaakson menestyksen ilmapiiriin.
Tämä ei tietysti vielä riitä. Kaiken tekemisen moottorina pitäisi nimittäin olla suuri intohimo ja syvä rakkaus – tulisi seurata kutsumusta, sydäntä ja unelmia. Erityisen merkityksellistä työ on silloin, mikäli se ratkaisee maailman köyhyysongelman, ilmastonmuutoksen tai pakolaiskriisin.
Tällaisia minä pohdin iltaisin. Enkä usko olevani ainoa. Meille milleniaaleille ura on ennen kaikkea henkilökohtainen projekti, jossa esimerkiksi työn merkityksellisyys menee usein palkan edelle.
Ja periaatteessa nämä ovat hienoja asioita. Sukupolvemme ajatusmalleissa on kuitenkin kompastuskiviä, jotka voivat kääntyä itseämme vastaan. Ongelmia avaa hyvin Tim Urbanin artikkeli, johon törmäsin jo vuosia sitten.
Me olemme lapsesta asti kuulleet olevamme erityisiä: meistä voisi tulla mitä ikinä haluaisimme. Jokaisella olisi edessään juuri omanlainen polku, joka on poikkeuksellinen ja yllätyksiä täynnä.
Kun ura ei myöhemmin lähdekään suihkukoneen lailla lentoon kuukausi valmistumisen jälkeen, voi tiputus todellisuuteen olla kova.
Tarvitsemmekin kärsivällisyyttä ja realistisia odotuksia. Kuten Tim Urban summaa, harva meistä on lopulta erityinen. Kokemusta vailla olevia nuoria räkänokkiahan tässä vielä ollaan. Hyvä uutinen on, että kovalla työllä ja vaivannäöllä meistä voi joskus tulla erityisiä. "There is no substitute for hard work", kuten Edison on tokaissut.
Toisaalta samalla tulisi olla rohkea ja kunnianhimoinen. Tarttua johonkin. Kokeilla ja yrittää. Kenties intohimo ja kutsumus löytyvät matkan varrelta. Siihen ainakin haluan uskoa.
Oleellista on myös olla keskittymättä liikaa muiden polkujen ihasteluun. Vaikkei sitä aina näe, niissä on voinut olla ihan yhtä lailla kuraisia kuoppia kuin omassasi. Tosiasia on myös se, että suurin osa meistä ei päädy kansainvälisiin yrityshautomoihin alle kolmekymppisenä – ja se on ihan okei.
Olenkin tullut siihen tulokseen, että kenties polulla oleminen on tärkeämpää kuin jatkuva polun tavoitteleminen. Siitäkin huolimatta, ettei aina näe, mihin se polku lopulta johtaa. Uskon nimittäin, että ahkera ja elämälle utelias ihminen löytää kyllä askeleensa.
Keittiömme on siitä kummallinen paikka, että tiskipöydällemme ajautuu toisinaan pinttyneitä kattiloita. Niiden pohjaan on muodostunut epämääräinen kerrostuma, jonka väri vaihtelee vaaleanruskeasta pikimustaan. Muita tuntomerkkejä ovat puuron, pinaattikeiton tai ruskean kastikkeen jättämät kuivat tahrat kattilan reunoilla.
Tällaisissa tilanteissa minut valtaa suuri toiveikkuus. Lorautan kattilan täyteen vettä ja kaadan sekaan aivan liikaa pesuainetta. Sitten minä odotan. Toisinaan jopa viikon.
Yltiöoptimistisissa ajatuksissani kuvittelen, että tuossa ajassa kattila ikään kuin ihmeen kaupalla putsaisi itse itsensä. Että seitsemän päivän jälkeen sen voisi vain huuhdella ja nostaa kuivauskaappiin odottamaan seuraavia viiden tähden illallisia.
Toistaiseksi niin ei ole käynyt. Yhden päivän jälkeen liottaminen onkin jo kehno argumentti tiskaamisen välttämiseksi. Kattilan hinkkaaminen puhtaaksi on nimittäin ihan yhtä hankalaa niin päivän kuin viikon kuluttua. Jälkimmäisessä tapauksessa toki mehukkaat tuoksut tuovat oman jännityksensä, varsinkin jos on alkujaan onnistunut laittamaan kannen fairy-sopan suojaksi.
Tietysti jos huushollissa riittää kattiloita vuoden jokaiselle päivälle, tiskiharjan voi huoletta heittää nurkkaan. Nuudelitkin pehmenevät tarvittaessa vedenkeittimellä. Nämä eivät tosin ole ekologisesti saati terveydellisesti optimaalisimpia vaihtoehtoja. Kattila(t) on siis pestävä ennemmin tai myöhemmin.
Arkisessa aherruksessa elämään voi kertyä myös muunlaisia pinttyneitä patoja kuin vain niitä hackmanin teräksisiä kasareita.
Putsausta saattavat odottaa esimerkiksi vaikeat ja jumissa olevat ihmissuhteet. Menneisyyden hankalat kokemukset tai vaikka suru voivat myös kaivata perusteellista käsittelyä. Joskus jopa oma minäkuva voi olla yksi vääristynyt sekamelska.
Tällaiset kattilat voivat olla hyvinkin luotaantyöntäviä, sillä niihin tarttuminen tarkoittaa yleensä vaivannäköä. Se voi olla sotkuista puuhaa. Ja siksi niitä niin kovin mielellään välttelee.
Huono puoli on vain siinä, että ajan kuluessa kaunista keittiötä ei välttämättä enää edes tunnista sekasorrolta. Se haisee, eikä siellä viihdy itsekään.
Olen kuitenkin huomannut, että oikeanlaisilla välineillä ja aineilla kattilat saa lopulta puhtaaksi. Kunhan vain tarttuu toimeen.
Ja kun kaaos vaihtuu vähitellen siivoon, hengityskin kulkee paremmin. Ajatus on selkeä ja mieli vapaa. Tällöin tulee todennäköisemmin kokeiltua uusia reseptejä ja kenties kutsuttua ystävät pitkästä aikaa iltateelle.
Lapsuudenkotini pihapiirissä oli suuri kivi. Samalla kujalla kanssamme asui muitakin lapsia, ja koska kivi oli kaiken keskellä, se toimi erinomaisena kohtaamispaikkana.
Me lakeuden lapset emme olleet nähneet Himalajaa, Haltia tai edes Himosta. Tasaiset pellot sen sijaan tunsimme. Ja niitä todella riitti – silmänkantamattomiin.
Niinpä pienikin nyppylä oli meille suurta ja ihmeellistä. Nimitimmekin tukikohtaamme, tuota hieman yli metrin korkuista kiveä, vuoreksi.
Meillä oli ihka oma vuori. Siellä sovimme lankapuhelimessa tapaavamme. Ja sinne me keräännyimme.
Vuori ei kuitenkaan ainoastaan toiminut tapaamispaikkana. Se oli ennen kaikkea meille pienille ihmisille salaperäinen luonnonkappale, joka sai vilkkaat mielikuvituksemme liikkeelle. Olimme aivan varmoja, että vuoren sisällä on aarteita.
Siksi vietimme ystävieni kanssa yhden jos toisenkin iltapäivän istuen vuoren juurella. Hakkasimme kivillä vuoren pintaa, ja yritimme saada siitä paloja irti. Toisinaan kova uurastuksemme palkittiin pienen pienillä lohkareilla. Voi sitä ilon määrää.
Louhimisen ohessa usein mietimme, mitä kaikkea vielä yhdessä löytäisimmekään. Kenties kultaa. Tai ehkä fossiileja. Ne voisimme sitten lähettää kansallismuseoon. Meistä tulisi kuuluisia ja ennen kaikkea rikkaita. Kuka tietää.
Uteliaisuutemme vuoren salaisuuksia kohtaan kesti yllättävän pitkään. Lopulta kuitenkin tuli se päivä, jolloin vuoren reunalla elämää pitivät enää yllä vain maitohorsmat ja päivänkakkarat. Urakkamme oli tullut päätökseen.
Toisinaan palaan mielessäni edelleen tuon vuoren juurelle. Me emme löytäneet mammuttien fossiileja, eikä meistä tullut yhtä rikkaita kuin Roope Ankka. Tyhjin käsin emme silti jääneet.
Löysimme nimittäin toisemme. Jaoimme jännityksen, puntaroimme mahdollisuuksiamme ja hihittelimme haaveillemme. Saimme kutkuttavat yhteiset hetkemme.
Kaikki oli mahdollista. Valloitimmehan vuorta yhdessä.
Liian pienissä kengissä on hankala olla. Ne hiertävät ja puristavat, eikä kävelyssä ole suuren juhlakulkueen tunnelmaa. Jopa kauneimmat korkokengät voivat olla väärässä koossa varsin viheliäiset.
Kivun ja turhautumisen voi onneksi välttää tarttumalla oikean kokoiseen kenkäpariin. Parhaimmillaan ne sujahtavat jalkaan kuin Tuhkimon lasikenkä. Askel on kevyt, eikä pitkäkään taivallus tunnu raskaalta. Ne sopivat.
Valitettavan moni kuitenkin talsii eteenpäin turhan ahtaissa jalkineissa. Usein jopa tiedostaen sen itse. Tästä kärsivät kokemukseni mukaan erityisesti kiltit ja tunnolliset (nuoret) naiset. Taitoja, vahvuuksia ja saavutuksia vähätellään. Mahdollisuuksia aliarvioidaan. Itseä pienennetään.
Harmillisinta on, että todellisuudessa potentiaali riittäisi mihin tahansa. Yrityksen perustamiseen, näytelmän kirjoittamiseen, taidenäyttelyn avaamiseen, syrjäytymisen ehkäisemiseen tai kuntahallinnon kehittämiseen.
Osa lahjakkaista naisista potee jopa huijarisyndroomaa. Tällöin ihminen kuvittelee, että nykyinen asema on saavutettu lähinnä hyvän onnen, sattuman tai säälin seurauksena. Osaamisesta ja kovasta työstä viis. Et ole niin hyvä kuin väitetään. Kuka tahansa pystyisi samaan. Luultavasti jopa parempaan. On vain ajan kysymys ennen kuin sinun huomataan olevan teeskentelijä.
On totta, että kehityksen ja kasvun edessä voi olla monenlaisia muureja. Omin käsin sellaista ei kuitenkaan kannattaisi rakentaa. Minua ei esimerkiksi ole työelämässä tytötelty, joten miksi tekisin niin itsellenikään.
Itsensä kokoiseksi kasvaminen alkaa siitä päivästä, jolloin ihminen lakkaa vähättelemästä itseään. Hyvin tehdystä työstä saatua palautetta ei tehdä tyhjäksi toteamalla, ettäeihän se mitään erikoista ollut. Omin käsin kudotun virheettömän villasukan ei puolestaan tarvitse ollavain tuollainen nopea kyhäelmä.Eikä kehuihin kivoista vaatteista vastata sanomallapyh pah kun ovat vanhoja ja kaiken lisäksi kirpputorilta.
Jospa sitä kerrankin kokeilisi seistä suorassa. Myöntäisi, että on itsekin tyytyväinen työpanokseensa. Kertoisi, että villasukasta tuli todella sellainen kuin pitikin. Kiittäisi kehuttaessa.
Rohkeutta ja päättäväisyyttä. Ripaus röyhkeyttä. Niitä minä toivon jokaiselle, jonka varpaita tänään puristaa. Jotta saisimme kaikki kasvaa itsemme kokoisiksi.
