Suru on lopulta kunniavieras

Minun rakas Isuni, ihana isoäitini, nukkui pois vuosi sitten. Se on ollut kaikkein vaikein asia elämässäni. 

Viime syksy olikin harmaampi kuin koskaan aikaisemmin. Suru asteli mustassa kaavussaan koputtamatta sisälle – sen kummemmin lupaa kysymättä. Se tuli röyhkeästi ja ryminällä, enkä minä tiennyt, miten sen seurassa ollaan. Pelkäsin vain, että se oli tullut jäädäkseen. 

pysy suru siellä

minun sisällä

äläkä pulpahda pintaan

sillä en tiedä

kuinka sinulle puhutaan

Siinä se kuitenkin istui pöydän ääressä. Huomasin pian, miten ikävää seuraa Suru onkaan. Vaikkei se sano mitään, jo pelkästään sen läsnäolo saa sydämen puristuksiin niin, ettei henki tunnu kulkevan. Sitä on vaikea katsoa silmiin. 

Se ei silti lakannut tuijottamasta minua. Lopulta Suru ojensikin minulle kynän ja paperia. Se nyökkäsi merkiksi siitä, että minun tulisi kirjoittaa. Ja minähän kirjoitin. 

Kirjoitin niin kauan, että hurjimmatkin ajatusteni aallokot olivat tyyntyneet valkoisten sivujen lehdillä. Annoin sanojeni virrata niin pitkään, että näin kyynelteni läpi jälleen elämän. Joskus kaksi sanaa riittivät. Toisinaan mieleni myrsky rauhoittui vasta useamman sivun jälkeen.

en halua ajatella sinua

en uskalla

sillä silloin kohtaan ne rajat

jotka tämän elämän määrittävät

enkä pidä niistä

–––––––––––––––

minne laitan yhteiset hetket

missä säilytän niitä

sillä ilman sinua 

ei ole paikkaa

––––––––––––––

Kyllä minä ne silti talletan

sirottelen sieluni sopukoihin

mutten tiedä 

mitä niillä enää teen

en vielä tiedä 

Ajan myötä Surun vierailut harvenivat. Onneksi. Toki se on jättänyt jälkensä tähän taloon, sillä niinhän kaikki vieraat tavalla tai toisella tekevät. Suru laittoikin kaipauksen ja ikävän koristamaan hyllykköjäni. Ne kuuluvat nykyään sisustukseen, ja oikeastaan ne ovat aika kauniita.

Toki Suru tekee toisinaan edelleen yllätysvierailuja – minkäs se luonteelleen mahtaa. Näin kävi, kun minulla oli syntymäpäivä, eikä Isu soittanutkaan. Tai kun valmistuin. Sain vakituisen työpaikan. Tai ihan vaan silloin, kun laitoin villasukkia jalkaani. Kun olisi niin paljon kerrottavaa.

Tällaisissa hetkissä uskallan kuitenkin nykyään katsoa Surua silmiin. Se kostuttaa kyllä silmät, mutta se puristaa kerta kerralta hieman vähemmän. Surun seurassa nimittäin suurestakin menetyksestä voi lopulta tulla kaunis muisto.

Ja siksi se on kunniavieras.

kyllä minun olisi pitänyt aavistaa

että lähdet aivan tuota pikaa

sillä olinhan minä nähnyt

kuinka sinä näännyt

ikävästä

vaikka me olimme siinä lähellä

se tärkein ei enää ollut vierellä

sitä sinä kaipaat

Ja sen sinä sait.

Isuni nukkui pois 2.9.2017 lastensa ympäröimänä. Kaikki yllä olevat runot olen kirjoittanut tuon syksyn aikana. 

Irti päästämisen jalo taito

Kyky päästää irti. Siinä onkin yksi ihmisen tärkeimmistä taidoista. Se on oikeastaan selviytymisen ehto, mikäli ihanteena ylipäätään on pysyä suhteellisen täysjärkisenä maanantaista sunnuntaihin 52 viikkoa vuodesta. Hyvinvoinnin kannalta olisikin hyvä oppia hellittämään otetta oikeissa kohdissa. Elämän voi toki käyttää takertumalla tiukasti kaikkeen pian mainittavaan, mutta aikamoista rämpimästähän se silloin on.

Mistä sitten pitäisi päästää irti? 

Otetaan helpot ensin. Niin yksilölle kuin yhteiskunnalle olisi edullista pyrkiä eroon päihteistä, valkoisesta sokerista ja ylimääräisestä rasvasta. Riippuvuuksille, liialle tavaralle, muoville, öljylle, velkakierteelle, vanupuikoille ja kertakäyttöisyydelle tulisi myös näyttää ulko-ovea. Helppo homma, vai mitä.

Lisätään vaikeusastetta. Menneestä voi myös päästää irti. Toistan vielä. Eilisen voi antaa mennä menojaan. Katkeruus ja kauna ovat kaikkein painavimpia matkalaukkuja. Paha mieli, pettymys ja pakkoajatukset eivät ole myöskään sen kevyempiä – puhumattakaan nyt ahdistuksesta tai häpeästä. Näistä laukuista kannattaisikin irrottaa suosiolla ote. Ne voi jättää esimerkiksi yksi kerrallaan tienvarteen. Tai viskata voimalla jokeen. Vaikka sitten terapeutin kanssa. 

Eikä lista tähän lopu. Irti tulisi päästää myös täydellisyyden tavoittelusta, epärealistisista odotuksista sekä muiden asettamista vaatimuksista ja niiden tuomista paineista. Vapaaksi niistä. On myös olemassa paljon asioita, joita ei voi muuttaa ja joille ei voi mitään. Irti niistäkin.

Niin hankalaa kuin se onkin, joskus myös ihmisistä on päästettävä irti. On turha tuhlata aikaa seurustelusuhteeseen, jossa ei ole tulevaisuutta. Tai niin kutsuttuihin kavereihin, jotka vievät aivan väärään suuntaan. Erityisen voimakkaasti on syytä ravistella itsensä irti ihmisestä, joka saa sielun lommoille ja ihon mustelmille. 

Kaikkein raskainta irti päästäminen on kuitenkin siellä, missä aika ja ikuisuus kohtaavat. Siellä, missä otteen hellittäminen tarkoittaa toisen päästämistä rajan tuolle puolen. Se tekee kipeää.

Niin.

Irti päästäminen on monesti se vaikein vaihtoehto. Usein myös pelottavin. Läheskään aina muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan valitettavasti ole.

Tämä ei onneksi ole koko totuus.

Nimittäin kun päästää irti, voi samalla tarttua johonkin uuteen. Tähän päivään. Valoon. Ystäviin. Perheeseen. Rakkauteen.

Voi tarttua elämään.

Isoksi kasvamisen ihanuus

Aikuistuminen on epämääräinen käsite. Onhan se luonteeltaan sellainen monivaiheinen sekamelska, ettei sitä oikein voi määritellä tyhjentävästi. Aikuisuutta odotetaan ja ihannoidaan, mutta toisaalta sitä vältellään – riippuen ihan siitä, minkälaisia mahtavuuksia tai mörököllejä siihen kukin mielessään liittää. 

Enkä oikeastaan tiedä, mihin aikuistuminen loppuu. Jos se edes koskaan loppuu. Olen kuitenkin aika varma, mistä se käytännössä alkaa: omilleen muuttamisesta.

Minä muutin lapsuudenkodistani pysyvästi pois viisi vuotta sitten. Pienen pieni omaisuuteni kuljetettiin Jyväskylään, jossa asetuin asuttamaan kahden ystävättäreni kanssa kolmiota keskustan tuntumaan. Uusi elämänvaihe opiskelijana tuntui äärimmäisen jännittävältä. Aikuistuminen oli parasta ikinä. 

Minä olisin nyt vapaa ja itsenäinen, oman arkeni valtiatar. Kävisin itse ruokakaupassa, pesisin itse pyykkini ja maksaisin itse laskuni. Saisin tehdä kaiken juuri niin kuin haluan – ja milloin haluan. 

Vapauden lisäksi maalaistytön mieltä kutkuttivat koti kämppiksineen, kaupunki kulttuuritapahtumineen ja koulu kursseineen. Elämä sykki aivan uudenlaisessa rytmissä tarjoten parastaan. 

Hyvin pian kuitenkin huomasin, että aikuistuminen voi olla aluksi myös raskainta ikinä. Tai ainakin työläintä.

Ensimmäiseksi opettelin lausumaan uuden kotiosoitteeni katu-uskottavasti – mitäs muutin Cygnaeuksenkadulle. Vasta tämän jälkeen oli turvallista siirtyä ulos kartoittamaan lähiympäristön maamerkkejä. Lähtökohtaisestihan kaikki paikat olivat hukassa: lähikauppa, taloyhtiön roskakatos, luentosali, kirjasto, lenkkipolku ja lempikahvila. 

Teknisiä haasteita toivat puolestaan valaisimien kiinnittäminen, patterien ilmaaminen ja pesukoneen asentaminen. Kaiken tohinan keskellä piti vielä yrittää pitää mielessä alaoven ovikoodi, yliopiston käyttäjätunnukset sekä kymmenien uusien ihmisten nimet. Huh.

Moni asia ratkesi onneksi kysymällä ja apua pyytämällä. Vaikein kohdattava oli kuitenkin katujen kulmilla kiemurteleva Herra Epävarmuus, jolla on taito saada reippaimmatkin polvilleen kieroilla kuiskailuillaan. Löydätkö ystäviä? Pidetäänkö sinusta? Ymmärrätkö luentoja? Läpäisetkö tentit? Riittävätkö rahat? Tuskinpa.

Tätä hölynpölyä oli ja on tietysti turha jäädä kuuntelemaan. Täytyy vain rohkeasti ottaa itseään kädestä kiinni ja jatkaa matkaa. Myöhemmin oivalsin, että tuon vanhan ketun kohtaaminen oli myös huomattavasti helpompaa, jos sattui paikalle ystävän kanssa. Sen kuin vain näytitte sille kieltä, ja juoksitte lällätellen kotiin nauttimaan teestä ja sympatiasta. 

Onneksi aikuistumisen ensi askeleita voi keventää. Sen kun vain palaa toisinaan vapauden ja vastuun keskeltä lapsuudenkotiin. Lieveilmiönä on tosin taantuminen 15-vuotiaan tasolle kiukutteluineen. Mutta hyvät vanhemmat, koittakaa ymmärtää: itsensä henkilökohtaisena matkaoppaana toimiminen on aluksi todella väsyttävää. Tekeekin hyvää sujahtaa välillä takaisin tarvitsevan ja autettavan lapsen rooliin – jotta voi taas harjoitella reippaan ja vastuuntuntoisen aikuisen elämää.

Ja kyllähän se arki alkaa siitä lopulta sujua. Ajan myötä Herra Epävarmuudenkin on kartettava sinua yhä useammin, sillä sinä todellakin opit, osaat ja pärjäät. Huomaat kyllä.