Aikuistuminen on epämääräinen käsite. Onhan se luonteeltaan sellainen monivaiheinen sekamelska, ettei sitä oikein voi määritellä tyhjentävästi. Aikuisuutta odotetaan ja ihannoidaan, mutta toisaalta sitä vältellään – riippuen ihan siitä, minkälaisia mahtavuuksia tai mörököllejä siihen kukin mielessään liittää.
Enkä oikeastaan tiedä, mihin aikuistuminen loppuu. Jos se edes koskaan loppuu. Olen kuitenkin aika varma, mistä se käytännössä alkaa: omilleen muuttamisesta.
Minä muutin lapsuudenkodistani pysyvästi pois viisi vuotta sitten. Pienen pieni omaisuuteni kuljetettiin Jyväskylään, jossa asetuin asuttamaan kahden ystävättäreni kanssa kolmiota keskustan tuntumaan. Uusi elämänvaihe opiskelijana tuntui äärimmäisen jännittävältä. Aikuistuminen oli parasta ikinä.
Minä olisin nyt vapaa ja itsenäinen, oman arkeni valtiatar. Kävisin itse ruokakaupassa, pesisin itse pyykkini ja maksaisin itse laskuni. Saisin tehdä kaiken juuri niin kuin haluan – ja milloin haluan.
Vapauden lisäksi maalaistytön mieltä kutkuttivat koti kämppiksineen, kaupunki kulttuuritapahtumineen ja koulu kursseineen. Elämä sykki aivan uudenlaisessa rytmissä tarjoten parastaan.
Hyvin pian kuitenkin huomasin, että aikuistuminen voi olla aluksi myös raskainta ikinä. Tai ainakin työläintä.
Ensimmäiseksi opettelin lausumaan uuden kotiosoitteeni katu-uskottavasti – mitäs muutin Cygnaeuksenkadulle. Vasta tämän jälkeen oli turvallista siirtyä ulos kartoittamaan lähiympäristön maamerkkejä. Lähtökohtaisestihan kaikki paikat olivat hukassa: lähikauppa, taloyhtiön roskakatos, luentosali, kirjasto, lenkkipolku ja lempikahvila.
Teknisiä haasteita toivat puolestaan valaisimien kiinnittäminen, patterien ilmaaminen ja pesukoneen asentaminen. Kaiken tohinan keskellä piti vielä yrittää pitää mielessä alaoven ovikoodi, yliopiston käyttäjätunnukset sekä kymmenien uusien ihmisten nimet. Huh.
Moni asia ratkesi onneksi kysymällä ja apua pyytämällä. Vaikein kohdattava oli kuitenkin katujen kulmilla kiemurteleva Herra Epävarmuus, jolla on taito saada reippaimmatkin polvilleen kieroilla kuiskailuillaan. Löydätkö ystäviä? Pidetäänkö sinusta? Ymmärrätkö luentoja? Läpäisetkö tentit? Riittävätkö rahat? Tuskinpa.
Tätä hölynpölyä oli ja on tietysti turha jäädä kuuntelemaan. Täytyy vain rohkeasti ottaa itseään kädestä kiinni ja jatkaa matkaa. Myöhemmin oivalsin, että tuon vanhan ketun kohtaaminen oli myös huomattavasti helpompaa, jos sattui paikalle ystävän kanssa. Sen kuin vain näytitte sille kieltä, ja juoksitte lällätellen kotiin nauttimaan teestä ja sympatiasta.
Onneksi aikuistumisen ensi askeleita voi keventää. Sen kun vain palaa toisinaan vapauden ja vastuun keskeltä lapsuudenkotiin. Lieveilmiönä on tosin taantuminen 15-vuotiaan tasolle kiukutteluineen. Mutta hyvät vanhemmat, koittakaa ymmärtää: itsensä henkilökohtaisena matkaoppaana toimiminen on aluksi todella väsyttävää. Tekeekin hyvää sujahtaa välillä takaisin tarvitsevan ja autettavan lapsen rooliin – jotta voi taas harjoitella reippaan ja vastuuntuntoisen aikuisen elämää.
Ja kyllähän se arki alkaa siitä lopulta sujua. Ajan myötä Herra Epävarmuudenkin on kartettava sinua yhä useammin, sillä sinä todellakin opit, osaat ja pärjäät. Huomaat kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti