Muutimme mieheni kanssa nykyiseen kerrostaloomme kaksi vuotta sitten. Kuten varmasti tiedät, tämän talon hissi pysähtyy yhteensä kahdeksassa kerroksessa, jossa on kuusi ovea kussakin. Se tekee yhteensä 48 asuntoa. Jos oletetaan, että jokaisen oven takana majailee keskimäärin kaksi ihmistä, on talossa liki sata asukasta, joiden kotiavain käy samaan ulko-oveen kuin sinun ja minunkin avaimeni.
Tästä huolimatta tiedän vain yhden asukkaan nimeltä. Yhden. Sinut.
Heti ensimmäisten viikkojen aikana tiedustelit minulta nimeäni hississä. Esittäydyttyäni kerroit itse oman sukunimesi, ja pienen ujostelun jälkeen myös etunimesi. Olit kuulemma menossa ensimmäistä kertaa tarhaan, mikä tietysti vähän jännitti. Uusi reppu ja kaikkea. Toivotin sinulle hauskaa päivää.
Myöhemmin olemme törmänneet monestikin. Viimeksi marssittuasi hissiin kysyit, mihin kerrokseen olen menossa. Kellarikerrokseenhan minä pyörääni hakemaan. Sinä olit menossa ykköseen, mutta äidiltäsi varmistettuasi ilmoitit, että sinunkin pyöräsi on kellarissa. Mikä iloinen yhteensattuma! Meidän molempien pyörät ovat pyörävarastossa!
Miten helpoksi sinä teetkään naapureihin tutustumisen. Arvelen tosin, ettet enää edes muista nimeäni – mutta arvaa mitä, se ei haittaa. Eikä se tunnu sinuakaan häiritsevän. Sinä juttelet naapureille, ja sillä sipuli. Tervehdit ja hymyilet.
Yritän ottaa sinusta mallia. Pyrin noudattamaan aina vähintään kahta jälkimmäistä tapaa. Uskon, että niillä pärjää jo pitkälle. Tunnistan jo melko hyvin asukkaat, erityisesti oman kerroksen väen. Koska en halua jumiutua tähän, olen kokeillut myös syvällisiä keskusteluja. Kiva kun aurinko paistaa. Onpas täällä pyöräkellarissa nyt ahdasta. Kappas me mennäänkin samaan kerrokseen.
Olen kuitenkin vähän hölmö, sillä kaikesta huolimatta en ole vielä päättänyt kumpi on kahdeksan kerroksen hissimatkalla kiusallisempaa: keskustella niitä näitä vai olla hiljaa. Lottovoitto on, jos hissiin sattuu tulemaan lapsia tai koiria. Tällöin aikuiset keskustelevat huomattavasti rennommin toisilleen, eivätkä vain kauhulla odota taas yhtä pysähdystä matkalla ylös tai alas.
Missä vaiheessa sinun kaltaisista pienistä pojista tulee hassuja aikuisia, jotka päättävätkin mennä portaita, jos hississä on joku? Kuka heille kertoo, ettei naapureille puhuta? Mistä lähtien minustakin tuli tällainen tuppisuu?
Puhumattomuus ja kasvottomuus voivat säästää, mutta samalla myös jättää paitsi monelta. Ai kuinka kiva olisikaan osallistua taloyhtiön pihatalkoisiin tai kirpparipäivään. Tai viedä naapurille piirakan jämät. Tai ihan vain toivottaa mukavaa päivää tarhassa tai töissä.
Sinä pieni ystäväni. Puhuthan minulle jatkossakin.
Ystävällisin terveisin,
se Hanna kahdeksannesta kerroksesta
PS. Arvaa mitä. Olin eilen tosi reipas, kun tarjosin naapurin iäkkäälle rouvalle mansikoita hississä. Ei ottanut, koska oli kuulemma juuri ostanut kotiin oman laatikon. Tällaisia hupsuja me aikuiset olemme. Aion silti jatkaa projektiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti