Viime talvena, katujen ollessa liukkaimmillaan, kävelin eräänä iltana ystävieni kanssa Tampereen Kalevassa. Matkamme kuitenkin keskeytyi hetkeksi, kun lähellämme talsinut mies liukastui ja kaatui maahan. Sen sijaan, että hän olisi pyytänyt apua tai voihkaissut voimasanoja, hänen ensimmäinen reaktionsa oli pyytää anteeksi.
Ja minä mietin, että jo on maailma kummalliseksi mennyt. Mistä lähtien kompuroimisessa on ollut jotain anteeksipyydettävää?
Tarkemmin pohdittuani oivalsin, että niinhän minä silti helposti ajattelen. Että virheiden tekeminen on väärin – tai vähintäänkin hyvin vältettävää. Että hetkellinen elämässä kompastelu on noloa ja kiusallista. Että pää edellä mutaan mätkähtäminen on täysin omaa typerää syytä, eikä siihen soppaan tule sotkea muita.
Tällainen ajattelutapa johtaa valitettavasti siihen, ettei peliä uskalla puhaltaa seis silloinkaan, kun juna on menossa tuhatta ja sataa pois raiteiltaan. Vauhdin sokaisemana sitä uskottelee itselleen, että kyllä tässä pärjätään. Että suokaa anteeksi, mikäli luhistuva korttitaloni millään tavalla häiritsee teidän muiden, elämässä onnistuneiden ihmisten täydellistä arkea.
Fakta on kuitenkin se, että elämä voi joskus kampittaa ihmisen monesta eri syystä. Kokemuksen, osaamisen, tuen ja ohjauksen puute voivat yksin tai yhdessä johtaa tilanteeseen, jossa kommelluksilta ei voi välttyä. Toisinaan myös sattumalla ja epäonnella on iso osuus harha-askelten syntymisessä.
Hulluinta on se, että epäonnistuessa suurimpana huolenaiheena ovat yleensä kömmähdyksen mahdolliset silminnäkijät. Että ihan sama verta vuotavalla polvella tai järkyttyneellä mielellä, kunhan vain kukaan ei näe eikä kuule.
Minä olen kuitenkin sen verran naiivi, etten lähtökohtaisesti usko Niinistönkin nimittämien tolkun ihmisten vaanivan jokaisen nurkan takana toistensa töppäyksiä. Toki jokainen tietää sen muiden möhläyksistä elävän ihmisloisen, mutta heidän kohdallaan kyse on lähinnä suuresta mielen köyhyydestä.
Oman kokemukseni mukaan ihmiset haluavat yleensä auttaa. Yllättävän moni kysyy vähintäänkin, että onko kaikki okei. Oli sitten kyse pyörällä kaatumisesta, kaupan lattialle levinneistä tomaateista tai täysin farssiksi menneestä esiintymisestä. Tai työssä tehdystä kalliista virheestä, epäonnistuneesta ihmissuhteesta tai muuten vain päin metsää menneestä elämänvalinnasta.
Jos niin ei jostain kumman syystä kuitenkaan käy, tee asialle jotain. Makaa vaikka sen kaatuneen pyörän vieressä niin pitkään, että sinut huomataan. Huuda apua ja vaadi tukea. Maailmassamme täytyy olla tilaa horjahduksille, erehdyksille ja töppäyksille – niissä ei useimmiten ole mitään anteeksipyydettävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti